Viisi populäärimusiikin genreä, joita suomalaisten päinvastaisesta luulosta huolimatta ei ole olemassa

Genre on sinänsä melko typerä asia populäärimusiikissa. Metallikansa suuttuu, jos jollakin heidän metallikategoriaan luokittelemansa bändin levyllä ei olekaan metallia, indiepopparit vetävät herneet neniinsä jos heidän vanha lempi-indieartistinsa tekeekin liian mainstreamia, rokkarit ovat poissa tolaltaan jos heidän kuuntelemansa ”rock”-artistin levyllä on räppäystä tai rumpukoneita. Et cetera. Jotkin genreluokitukset ovat kuitenkin väistämättä perusnäppäriä, yleispäteviä musiikin kuvaajia. On ihan hyvä, että jonkin albumin musiikkia kuvataan kantriksi, ettei kuulija luule saavansa poppia. On ihan hyvä, että jotakin biisiä kuvataan progressiiviseksi rockiksi, ettei kuulija luule saavansa kolme minuuttia kolmen – tai modernimmin neljän – soinnun rokkia. Et cetera, taas.

On genreistä mitä mieltä hyvänsä, jotkin oman aikansa suomalaisessa musiikkikeskustelussa melko yleiset genreotsikot ovat täysin virheellisiä – ja huvittavia. Mus.Org.Sky listaa seuraavaksi viisi esimerkkiä metsään menneistä genrenimikkeistä. S’il vous plait!

1. Hillibilly eli hilipili

Katajaisessa kotimaassamme on eletty siinä käsityksessä, että aitoa Amerikan junttien folk-kantria tai bluegrassia kutsutaan nimellä ”hillibilly”, suomalaisittain ”hilipili”. Kun 1990-luvulla maassamme vaikutti kokoonpano nimeltä Hillbilly Combo, joku nimeltämainitsematon toimittaja (olen armeliaasti unohtanut hänen henkilöllisyytensä) nimitti bändiä ”Hillibilly Comboksi” ja sen musiikkia yhdistelmäksi eri musiikinlajeista mukaan lukien ”hillibilly”. Kun itse heräsin musiikin moninaisuuteen 1990-luvun alussa, lähipiirissäni vaikutti eräs kantrimusasta kiinnostunut heppu, joka puhui niin ikään ”hillibillystä” ihannoivaan sävyyn. Kun asioihin perehdyttyäni valistin häntä, että termi on oikeastaan hillbilly, hän torjui sen ja alkoi puhua suomalaiskansallisesti hilipilistä. Siihen ääntämismuotoon törmää edelleen.

2. Nu-soul

Kun epämääräinen 1990-luku vaihtui suurin odotuksin vastaanotettuun 2000-lukuun, oli tarjolla uutta ja uusvanhaa musiikkia, joita kutsuttiin nimillä nu-tämä, nu-tuo ja nu-se. Angloamerikkalaisessa diskurssissa tosin ei yleensä käytetä väliviivoja. ”Nu metal” on ihan oikea termi, ”nu jazz” samoin, ”nu disco” on yleistymään päin. Sen sijaan ”nu-soulista” – väliviivalla tai ei – on tuskin puhuttu muualla kuin täällä kotomaassa. Macy Gray, Angie Stone ja Erykah Badu tunnetaan neo-soul-artisteina. Ehkä ”nu”-etuliitteellä on tarkoitettu modernisoituja, hiphop-, elektro- tai klubimusavaikutteisia tulkintoja perinteisemmistä tyylilajeista. Osa neo-soulista sopii tämän näkemyksen piiriin, mutta osa ei. Musiikki voi olla modernisoitua monella tavalla. Neo-psykedeliaa ei sentään taida olla nimitelty ”nu-psykedeliaksi”.

3. Diskohevi

Tätähän sitä on saatu kuulla: jos nykyisin hardrockiksi kutsuttu musiikki on liukunut liian lähelle kaupallista popmusiikkia, se on ollut kritisoijien mukaan ”diskoheviä”. Kansainväliset mediat eivät tunnista tyylilajia minään muunnelmana – ”disco metal” esimerkiksi leimataan jonkinlaiseksi humoristiseksi ajatusleikiksi. On muistettava, että 1) diskomusiikki [disco] tarkoittaa ensisijaisesti noin vuosina 1975–81 vallinnutta, soulin ja funkin pohjalta syntynyttä tanssittavaa populäärimusiikkia; 2) ”hevi” [heavy] viittaa terminä siihen vaiheeseen 1970–80-luvulla, jolloin genre nimeltä ”metal” ei ollut varsinaisesti erottunut rockmusiikista – aluksi puhuttiin ”heavy rockista”, myöhemmin yhä useammin ”heavy metal” -musiikista ja siinä vaiheessa, kun ”hevarit” alkoivat kieltää musiikkinsa olevan luonteeltaan raskasta rockia, entinen ”hevi” voitiin jakaa hardrock- ja metal-kategorioihin. Esimerkiksi vuonna 1979 ”hevi” tarkoitti kaikkea raskaampaa rockmusiikkia, ja siltä pohjalta Kissin I Was Made for Loving You voi väljästi tulkiten olla ”diskoheviä”. Nykytermeillä ilmaisten biisi on kuitenkin hardrockin ja diskomusiikin yhdistelmä. Toisaalta Judas Priestin vuonna 1986 levyttämä Turbo Lover voi olla ”diskoheviä”, jos ”diskon” määritelmäksi otetaan jokin muu kuin alkuperäinen diskomusiikki. Tähän ei kuitenkaan vuonna 2015 ole syytä, ja niinpä kappale yhdistelee enemmänkin tanssittavaa syntikkapoppia ja heavy metalia. Uskottava se on: jos diskoheviä on ylipäänsä olemassa, kyse on marginaalisista kokeiluista.

4. Rantarock

Jos ”rantarockilla” olisi 1970–80-luvun Suomessa tarkoitettu The Beach Boysin surf-kauden musiikkia ja sen imitoijia, termille voisi olla käyttöä. Valitettavasti käsitteellä tarkoitettiin useimmiten reggaeta. Toisaalta kyseessä oli ehkä kattotermi, jonka alle mahdutettiin kaikki kesäiseen hiekkarantameininkiin assosioituva, edes etäisesti sivistymättömiin korviin rockia muistuttava musiikki. Niinpä Piisipoikien Surfin’ Safari saattoi olla rantarockia, Mungo Jerryn In the Summertime oli sitä aivan ehdottomasti, ja eiköhän vain Bob Marleyn No Woman No Cry tai Could You Be Loved työnnetty samaan luokkaan. Reggae-tietoisuuden kasvaessa ”rantarock”-käsite kuoli aika nopeasti. Kun Virroilla järjestetty Rantarock-festivaali nousi isoisten joukkoon toisena järjestämisvuonnaan 1985, oli jo päivänselvää, ettei termillä tarkoitettaisi enää reggaeta tai muutakaan oikeasti olemassaolevaa musiikkigenreä.

5. Manserock

Nyt on tunnustuksen paikka: musiikin tyylilajia, joka olisi leimallisesti tamperelainen, ei ole eikä voi olla olemassakaan. ”Manserockin” kolmesta jyhkeimmästä kulmakivestä Popeda on kyllä oikeasti tamperelainen bändi, mutta Eppu Normaali on lähtöisin Ylöjärveltä – samalla tavoin kuin Inspiral Carpets on myöhemmin erotettu ”Madchester”-ilmiöstä, koska se tuli Oldhamista eikä Manchesterista – ja Juice Leskinen on kotoisin Juankoskelta ja hänen bändikaverinsakin eri puolilta Suomea. Välillä tamperelaisten manserock-fiksaatio saa korneja piirteitä. Jopa Pyhät Nuket on saanut kantaa manserock-leimaa, vaikka sen musiikki muistutti lähinnä Dingoa, Pelle Miljoonaa, Mustaa ParaatiaSyyskuuta ja tä, joista yksikään ei tuolloin vaikuttanut Tampereella. Sen sijaan Kolmas Nainen on tunnustettu musiikillisista syistä ”manserockin” liittolaiseksi, vaikka bändi tuli Alavudelta. Koska tamperelaiset eivät kutsu kotikaupunkiaan oikeasti Manseksi, voitaisiin ryhtyä puhumaan ”Tampere-rockista” ilmiönä ja unohtaa se luulo, että kyseessä voisi olla ihan oma musiikkigenrensä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s