Hankalat levytapaukset #1: Valkoinen kupla

Tässä artikkelisarjassa on tarkoitus katsastaa musiikkialbumeja, jotka voisivat olla oikein hyviä ja monen mielestä ovatkin, mutta eivät silti istu millään Mus.Org.Skyn bloggarin korvaan. Sarjan saa kunnian aloittaa Eppu Normaali, jonka katalogista löytyy paljon omastakin mielestäni pätevää musiikkia. Vuonna 1986 ilmestyneellä Valkoisella kuplalla, Eppujen kaikkien aikojen toiseksi myydyimmällä alkuperäislevyllä, sitä ei kuitenkaan juuri ole. Aika ajoin olen kokenut tämän omakohtaisena puutteenani: minun pitäisi tykätä Kuplasta ja pitäisi ymmärtää sen arvo. Ajauduin jopa miettimään, olenko silkkaa jästipäisyyttäni vain päättänyt dissata levyä ja tykkäisinkö levystä heti vapauduttuani siitä päätöksestä. Mutta ei onnistu, ei toimi, ei sitten millään ilveellä.

Lyhyt historiakatsaus: Eput olivat esikoisalbumillaan Aknepop (1978) aivan silkkaa punkrockia ja kaupallisena läpimurtona toimineella Maximum Jee & Jeellä (1979) vähintään pop-punkkia. Akun tehdas (1980) ja Cocktail Bar (1981) muodostavat seuraavan vaiheen: edellinen onnistui musiikillisessa skaalanlaajennuksessaan oikein hyvin, jälkimmäinen taas kuulosti vähän samantapaiselta mutta kaivautui samalla tyylilliseen kuoppaan. Tämän jälkeen saatiin Tie vie (1982) – Aku ja köyhät pojat (1983) -jakso, joka muodostaa edeltävän kaksikon kanssa samanmuotoisen vaan ei samansisältöisen levyparin. Punk jäi tässä vaiheessa kokonaan taakse; toisaalta aikuisrockista ei vielä voitu puhua. Tiettävästi levypomo Epe Heleniuksen kaupallisen realismin vaatimus loihti Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -hybridin (1984), jossa sitä aikuisrockia kuultiin jo, mutta asenne oli edelleen ihan muuta. Menestynein Eppu-originaali Kahdeksas ihme (1985) on Riimien looginen jatko: kapinankyty alkoi lopultakin asettua ja kuulimme professionaalia jytinää, jossa hittiputken lomaan oli ujutettu sekä muistumia vanhasta että vinkkejä tulevasta.

Martti Syrjä on joskus haastattelussa sanonut pitävänsä Valkoista kuplaa tärkeimpänä Eppu-levynä, koska sitä tehtäessä jokin hänessä toden teolla muuttui. Kuulijan on helppo ymmärtää, mitä Martti tarkoittaa. Aikuisrockin hivutuksesta ja kapinankydyn hiipumisesta huolimatta vielä Kahdeksannella ihmeellä oli laulanut rääväsuu, joka kuulosti olevan voimansa tunnossa. Sen sijaan Kuplan melodioita hyräili nöyrtynyt, alakuloisena maailmaa ihmettelevä, itsensä kanssa hukassa oleva ihmisrassukka, jolle suomirockin iänikuinen viinakin oli muuttunut ilonpitovälineestä kaksiteräiseksi arjestaselviämismiekaksi. Muutosta ei tapahtunut vain Martin (tai Eppujen) elämänsisällössä – paljon siitä oli tähän asti kätketty rokkari-imagon taakse – vaan ennen muuta ilmaisussa. Valkoisen kuplan myötä ymmärtää, että Murheellisten laulujen maakin (1982) saattoi olla nokkela yritys kieltää valkenemassa olleet tosiasiat. Kupla on nimenomaan täynnä murheellisia lauluja, tai melkein täynnä. Laulut Mutta ihmeistä suurin ja Eihän tämän nyt näin pitänyt olla yrittävät olla humoristisia, mutta eivät tavoita kohdettaan.

On tietysti ihan päivänselvää, että edellä kuvaillulla itsensälöytämisellä, muuttumisella (kasvuna) ja rehellistymisellä (sekä itselleen että yleisölleen) on oma arvonsa. Tämän arvon ymmärtää se laaja yleisö, joka Valkoisen kuplan musiikilla edelleen on. Levy ei ehkä ole yhtä arvostettu kuin kaksi edeltäjäänsä (tai kenties seuraajansa Imperiumin vastaisku, jonka itse luokittaisin johonkin välimaastoon), mutta monelle pitkän linjan eppuilijalle silti äärettömän rakas. Ymmärrän näkemyksen, mutten pysty omakohtaisesti sitä hyväksymään. Minusta Valkoinen kupla on kaiken tutustelun ja jutustelun jälkeenkin valjua, junnaavaa vollotusta, jonka lyyris-teemallinen sisältö kumoaa Eppujen siihenastisen tuotannon lähes yhtä kiusallisesti kuin Neljän Ruusun Elän vain kerran kumosi ”klassikon” Tie ajatuksiin. Toisin kuin ilmeisesti Martti, ja isot joukot Eppu-diggareita, itse löydän paljon samastumispintaa vuosien 1978–84 Eppu-tuotannosta ja siihen verrattuna hälyttävän vähän myöhemmästä. Rääväsuita ei haluta Suomeen, Pidetään ikävää, Puhtoinen lähiöni, Suomi-ilmiö, Sikaillaan, Taivaassa perseet tervataan ja Viides toukokuuta toimivat minulle eräänlaisina avainlyriikoina ihmisyyteen – suorastaan Juice-tasolla. Vastaavasti musiikilliseen soundtrackiini voisi hyvinkin sijoitella Minun aurinkolasejaViimeistä funkia sekä Ringoa & Akua. Tämä ei ole rääväsuisuutta rääväsuisuuden vuoksi eikä elämänsisällön kätkemistä imagon taakse, vaan sitä aliarvostettua ihmisyyden puoliskoa, jonka toimialueella mahdollisuuksien hyödyntäminen on älyllisempää ja tunnekylläisempää kuin niiden rajojen alistunut tiedostaminen.

Jos Valkoiselta kuplalta kaikesta huolimatta haluaa antaa biisisuosituksen, se voisi olla päätösraita Paha taika – joka ei yritä mitään, eikä yritä olla yrittämättä – tai aikanaan pieneksi hitiksi nostettu Kun jatsia kuunneltiin, jonka kertosäkeessä on oikeastaan ihan leppeä fiilis.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s