Vaihtoehtoinen progeopas 1967–79

Nokialainen kirjastovaikuttaja Matti Pajuniemi on kirjoittanut tietokirjan Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979. Siinä hän käsittelee (mielestään) merkittävintä ulkomaista progemusiikkia albumi albumilta ja luonnollisesti suomen kielellä. Hyvä, että tällaista julkaistaan (kiitokset, Suomen musiikkikirjastoyhdistys). Harmitus kuitenkin jää joistakin Pajuniemen valinnoista. Hänen musiikkimakunsa myötäilee ärsyttävästi rockin besserwissereiden valtavirtaa, progen tarpeettomat alagenret (kuten ”Canterbury”) jäävät kyseenalaistamatta ja sanan ’progressiivinen’ Pajuniemi käsittää vähän omituisesti: sitä voi käyttää ”etenevästä” rockbiisistä – ts. kappaleesta, jonka rakenne on perinteisestä rock-kaavasta poikkeava. Viimemainittu on korjattava tässä heti paikalla: progressiivisen rockin synnyn taustalla oli kokonainen ”edistyksellinen” maailmankatsomus ja käsitettä käytettiin ”edistyksellisestä” rockista, joka pyrki pois yhtäältä pinnallisesta ja muutenkin keskinkertaisesta, toisaalta kaupallisesta ja sosiokulttuurisiin nykyoloihin tyytyvästä populääritaidekäsityksestä. 1960-luvun (ja 1970-luvun alkupuolen) käsitteellinen kuvasto on muutoinkin ilmiselvästi yllättävän vierasta Pajuniemelle. Vai mitä tykkäät siitä, että hän typistää ”psykedeelinen”-adjektiivin muotoon ”psykedelinen” ja muka perusteleekin virheellisen yhden e-kirjaimensa jotenkin?

Mus.Org.Sky ei ole Mattia pahempi, vaan tarjoaa tilalle virkistävää vaihtoehtoista albumikohtaista progeopasta samalta aikakaudelta. Mukana on kyllä paljon samoja valintoja kuin Pajuniemellä, mutta myös paljon ihan eri valintoja. Säilytän Pajuniemen hyvän periaatteen, että samalta yhtyeeltä tai artistilta voi olla listalla vain kolme albumia (mikä on tietysti tuttua myös Mus.Org.Skyn klassikkolistauksista). Alagenret ja maakohtaisuus on heitetty hevon hiiteen, ja mukana on myös suomalaista progea – josta Pajuniemi kuulemma aikoo laatia oman opuksensa. Sitä odotellessa on paikallaan vilkuilla tätä nettisivua.

The Beach BoysSmile (äänitetty 1966–67, ei ilmestynyt). Voi hyvällä syyllä sanoa, että maailman ensimmäinen progelevy jäi julkaisematta. Rantapoikien legendaarinen Smile sisältää useita tulevan progemusiikin ominaispiirteitä: pop- ja rockmusiikin konventioista radikaalisti poikkeavia biisejä, huuruisia sanoituksia, sointivärikokeiluja, yllättäviä soitinsovitusratkaisuja ja yhteensoitetuista biiseistä muodostuvia sinfonisia kokonaisuuksia. Paras tutustumiskeino Smile-sessioiden alkuperäislevytyksiin on vuonna 2011 ilmestynyt The Smile Sessions -kokoelma, joskin sen rakenne mukailee aika nöyrästi säveltäjä Brian Wilsonin vuonna 2004 muotoilemaa kokonaisuutta.

The Chicago Transit AuthorityThe Chicago Transit Authority (1969). Kun progressiivinen rock muotoutui, se sisälsi useita toisistaan hyvin poikkeavia suuntauksia. Keväällä 1969 kaikki oli avoinna, eikä ollut olemassa sellaista genreä kuin ”proge” – saati, että se olisi määritelty brittiläisten esikuvien mukaan. Vuosina 1969–72 yksi keskeisimpiä edistyksellisen ja kokeellisen rockpohjaisen musiikin suuntia oli yhtyminen jazziin, eikä nyt ole kysymys ns. fuusiojazzista. The Chicago Transit Authority ja enemmän vierasmateriaaliin turvautunut Blood, Sweat & Tears julkaisivat 1969 todella vahvat albumit, joiden vaikutus jäi vuosikausiksi kuulumaan suomalaiseenkin progemusiikkiin. Soittamisen meininki sellaisissa kappaleissa kuin Questions 67 and 68 (henkilökohtainen suosikkini), Beginnings ja South California Purples on mieletön. Tulevina vuosina Chicago Transit Authoritystä muodostui Chicago, amerikkalaisen kypsän ja hyvin tehdyn poprockin jättiläinen. Sen albumit vuoteen 1975 saakka olivat aika progressiivisia, 1980-luvulla taas aikamoista kuraa.

Procol HarumA Salty Dog (1969). Klassisella A Whiter Shade of Pale -hitillään maineeseen singahtaneen Procol Harumin varhaiskauden albumeista voi tärkeimmäksi nimetä vuoden 1969 plätyn, jolla on upean nimikappaleen lisäksi paljon muitakin helmiä: Too Much Between Us, All This and More, Pilgrim’s Progress. Procolin musiikki oli harvoin ”yltiöpäistä” progea: äärimmäisyyksien sijaan tarjoillaan peruskamaa, jonka taso on jatkuvasti korkea ja kaupallisesta valtavirrasta poikkeava.

Jethro TullStand Up (1969). Musiikkipiireissä elää jostain syystä legenda, jonka mukaan ”hullun huilistin” Ian Andersonin luotsaaman Jethro Tullin merkittävimmät levyt ilmestyivät vuosina 1971–72 (Aqualung ja Thick as a Brick). Näkemys on vähintäänkin merkillinen, sillä Stand Up -nimisellä kakkosalbumilla kaikki Tullin peruselementit ovat jo kunnossa, klassikkobiisejä syntyi (Bourée, We Used to Know) ja levyä myös myytiin todella paljon. Aineksia Jethro Tullin progehybridissä on paljon: blues, folk, jazz, klassinen musiikki ja tietysti rock. Mutta vaikka tämä kuulostaa sillisalaatilta, Stand Upilla elementtien yhtyminen on harvinaisen luontevaa.

The Moody BluesTo Our Children’s Children’s Children (1969). Moodiesin 60-luvun lopun levyistä suosikkini on ehdottomasti kesällä 1968 julkaistu In Search of the Lost Chord, mutta progen sijaan yhdistän sen tiiviisti psykedeeliseen popmusiikkiin. Loppuvuonna –69 ilmestynyt ”Lastemme lastemme lapsille” on kuitenkin jo selvästi proge-eepos. Jos iskelmällisen Candle of Lifen jättää pois kuuntelusta, albumi on myös oikein hyvä. Yksi sen maukkaimpia piirteitä on tunne siitä, että Justin Hayward ja kumppanit tunsivat olevansa todella tekemässä ja kokemassa jotakin täysin ainutlaatuista. 1969, mikäpä ettei?

TrafficJohn Barleycorn Must Die (1970). Kosketinsoittajalegenda Steve Winwoodin johtama Traffic teki sarjan melko hyviä albumeja, vaikkei ikinä osunut täysin maaliin. Progen kannalta oleellisin Liikenne-albumi lienee vuonna 1970 julkaistu John Barleycorn Must Die. Yhtyeen jazz-folk-rock-fuusio kuuluu hienosti jalostuneena muun muassa raidoilla Empty Pages ja Freedom Rider.

CaravanIf I Had to Do It All Over Again, I’d Do It All Over You (1970). Vuonna 1968 melko hyvän psykedeelisen debyyttialbuminsa julkaissut Caravan pääsi uudelle vuosikymmenelle aika maukkaissa merkeissä. Lukuun ottamatta yhtä-kahta hieman ylipitkää opusta, joissa kuulijan mielenkiinto on lakata kesken kaiken, musiikki on todella pätevää. Tunnusmerkkeinä ovat rytmilliset kokeilut (kaikenlaiset 5/4- ja 7/8-rytmit olivat bändille miltei peruskauraa) ja loppujen lopuksi aika harmoniset, The Beatlesia ja Kaliforniaa yhdistelevät äänimaisemat. On täysin käsittämätöntä, että Caravan yhdistetään usein tyylillisesti Soft Machineen, joka oli rosoisesti sekoileva Mothers of Invention -vaikutteinen ryhmä (samasta kaupungista eli Canterburystä). Vuonna 1971 Karavaanilta ilmestyi albumi In the Land of Grey and Pink, jota moni pitää vielä parempana plattana. Minä en.

Tasavallan PresidenttiTasavallan Presidentti [II] (1971). Suomessakin osattiin: Jukka Tolosesta leivottiin maamme ensimmäinen todellinen rock-kitarasankari ja hänen yhtyeensä Tasavallan Presidentin kakkosalbumi yhdisteli aika maukkaasti vaikutteita mm. Chicagolta, Procol Harumilta ja ennen kaikkea Trafficilta. Lyhyestä virsi kaunis: hyvä levy.

The Moody Blues – Every Good Boy Deserves Favour (1971). Vuonna 1970 ilmestynyt A Question of Balance -albumi sisälsi kyllä progeklassikon Questions (kysymykset tuntuivat olevan sisällöllisesti progen ytimessä), mutta itse levy jäi edeltäjiään latteammaksi. Seuraavana vuonna Moodiesilla oli jälleen toinen ääni kellossa. Taiteellisen Procession-avausraidan ensihetkistä lähtien on selvää, ettei pikkunäppärästi nimetty E-G-B-D-F ole ihan tavallinen albumi. Odotus kantaa hedelmää muun muassa klassikkokappaleessa The Story in Your Eyes. Ehkä tyypillisin huippukauden Moody Blues -albumi, suurelta osin kaikessa hyvässä.

YesFragile (1971). Matti Pajuniemi väitti levyä vuonna 1972 ilmestyneeksi, mutta nettitietopankit mainitsevat marraskuun 1971. Brittibändi Yes oli alusta (ensialbumi 1969) lähtien melko progressiivinen yhtye, mutta sen kolme ensimmäistä kiekkoa eivät ole erityisen onnistuneita. Fragile on Yesin alkuajan taiteellinen kohokohta. Periaatteessa musiikki on jo nyt yltiöpäisen kokeilevaa, mutta kappaleiden pituudet pysyvät suht’ aisoissa (Heart of the Sunrise ylittää ”sentään” jo 10 minuutin rajan). Seuraavan vuoden Close to the Edge saattaa olla vielä maineikkaampi progeteos, mutta itselleni se ei avaudu.

The Moody Blues – Seventh Sojourn (1972). Moodiesin psykedeelis-progressiivisen huippukauden päätös. Tässä vaiheessa musiikki on muuntunut jo selvästi enemmän harmonia- kuin kokeiluperustaiseksi, mutta tavanomaisuudesta pysytään kaukana ja laatu on korkea. Noin puolet albumin sisällöstä on klassikkobiisejä, joten siitä vain kuuntelemaan ja nautiskelemaan. Moody Bluesin paras levy? Toki bändin myöhempikin tuotanto sisältää helmiä, vaikka Matti Pajuniemi väittää toista. Herkkuna suosittelen vuonna 1981 maailmaan putkahtanutta albumia Long Distance Voyager.

Pink FloydThe Dark Side of the Moon (1973). Progen historian klassisin albumi tunnetaan – ja on syytäkin tuntea – yhtä läpikotaisin kuin The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band tai Abbey Road. Lieneekö sitten sattumaa, että olen kuulevinani Kuun pimeällä puolella selkeitä Beatles-vaikutteita? Pink Floydin ensilevyä The Piper at the Gates of Dawn (1967) pidetään myös klassikkona, osin syystäkin, mutta progea se sisältää ehkä yhden-kahden biisin verran.

WigwamBeing (1974). Suomen kuuluisin progebändi oli julkaissut levyjä, aika hyviäkin, jo ennen alkuvuotta 1974. Being on kuitenkin se merkkiteos, jonka ansiosta Wigwam kuuluu kaikkiin progehistoriikkeihin. Hämmästyttävästi koko albumilla ei kuulla kitaraa lainkaan; sen sijaan kosketinsoittimet ovat vahvasti esillä. Hallitsevana biisinikkarina loistaa Jukka Gustavson, jonka aiemmat hyvin suorat Stevie Winwood -vaikutteet ovat yllättäen saaneet rinnalleen toisen Stevien, Wonderin. Kokonaisuus on jazzahtava, sinfoninen ja soundin keveydestä johtuen enemmän progressiivista jazz-poppia kuin progressiivista rockia.

Procol Harum – Exotic Birds and Fruit (1974). Albumi, jota tietynlaisesta musiikillisesta keveydestään ja imevyydestään huolimatta (vaiko niiden takia?) pidän Procol Harumin kaikkien aikojen parhaana. Koko alkuperäisen vinyylilevyn A-poski on aivan nautittavaa kuunneltavaa (mm. As Strong as Samson ja The Idol), ja vaikka B-sivu häviää sille selvästi, on sekin vähintään yhtä hienoa musaa kuin Procolilla yleensäkin. Vuotta aiempaa Grand Hotelia pidetään usein parempana albumina, mutta vaikka pidänkin erityisesti kappaleesta Bringing Home the Bacon, ei levyn massiivisuus istu ihan tällä tavoin korvaani.

Tasavallan Presidentti – Milky Way Moses (1974). Alkuvuosi –74 oli hyvien progelevyjen aikaa. Pressan viimeiseksi jäänyt Linnunradan Mooses on rakenteellisesti tyypillistä progevenyttelyä (How to Start a Day -niminen raita on melkein 14 minuuttia melkein hukkatyöstöä), mutta valtaosaltaan levy groovaa erinomaisesti. Pitkää nimikappaletta pidän toisinaan Pressan koko tuotannon parhaana. Hyvä biisi on myös Piece of Mind, samoin kuin jättipituinen Caught in the Air, jonka alkuperäisversio löytyy yllättävästi Eero Koivistoisen Valtakunta-albumilta nimellä Lennosta kii. Ja kukas se laulaakaan luontevasti levyn vokaaliosuudet? Ei enää alkuaikoina Pressassa vaikuttanut Frank Robson, vaan… Eero Raittinen.

HawkwindHall of the Mountain Grill (1974). Yksi 1970-luvun friikkimusan ikuisista legendoista on Hawkwind, jonka tunnetuin jäsen – ehkä valitettavasti – on yhä Motörheadin keulamies Lemmy ”Ian Holbrook” Kilmister. Hawkwindin albumit olivat progea täysin eri tavalla kuin Yesin tai edes Pink Floydin levyt. Bändin kappaleissa ei usein tapahtunut minkäänlaista kehittelyä, vaan samat riffit ja muutaman soinnun vaihtelut jatkuivat minuuttitolkulla. Niiden päälle oli kuitenkin sijoiteltu kaikenlaista avaruusefektiä ja muuta sointivärikokeilua. Pohjimmiltaan Hawkwind oli psykedeliabändi, mutta sen musiikillinen trippi sijoittui 70-lukulaiseen progen määrittämään kehykseen. Hall of the Mountain Grill on pätevä ääninäyte, johon tutustumisen voi aloittaa vaikka avausraidasta The Psychedelic Warlords (Disappear in Smoke) tai aivan erityisen hienosta Web Weaver -biisistä.

WigwamNuclear Nightclub (1975). Vaikka Being onkin mielestäni Wigwamin taiteellisesti korkeatasoisin albumi, meillä kotimaassa bändin klassisin albumi lienee Nuclear Nightclub. Nimikappale ja Freddie Are You Ready muodostavat biisikaksikon, jota paremmin ei edes 1970-luvun kontekstissa moni albumi käynnistynyt. Loppulevy on progempaa, mutta toisaalta jotenkin tavanomaisempaa. Ihan hyvä kokonaisuus, mutta suosittelen silti mieluummin Beingiä – tai tämän levyn kahta ensimmäistä raitaa. Wigwamin seuraava albumi Lucky Golden Stripes and Starpose (1976) on vielä ihan mukava pakkaus.

Caravan – Cunning Stunts (1975). Koko uransa hyviä albumeja syytäneen Caravanin uran voi katsoa huipentuneen taiteellisesti vuosiin 1975–76. Sävelmänkirjoitustaito on kehittynyt eikä vielä yhtään rappeutunut. Pikkupoikamaisesti nimetty Cunning Stunts on progealbumiksi vähän jakomielinen: levyn A-puoli on lähinnä erinomaista taidepoprockia, B-siivu vähän turhan yltiöpäistä sinfonisempaa progekehittelyä. Jälkimmäisen sijaan suosittelen tärpiksi albumin avausraitaa Show of Our Lives, joka on yksinkertaisesti erittäin hyvä.

Electric Light OrchestraFace the Music (1975). Vuonna –75 ELO ei enää missään tapauksessa ollut progeimmillaan. Itse vain en yhtyeen pitkäaikaisena diggarina pidä aiempia albumeja tähän verrattuna yhtään minään. Face the Musicilla yhdistyvät kokeellisuudeksi yltyvä taiteellinen kunnianhimo ja melodioiden vetoavuus yhdessä jousiorkesteritaustan kanssa. Tärpiksi voin suositella klassikkobiisiä Strange Magic, joka toisaalta on aika poppia. Seuraavanvuotinen A New World Record on paljon suositumpi albumi, mutta progea siltä löytyy noin yhden biisin verran.

Barclay James HarvestTime Honoured Ghosts (1975). Rockin paavit tapaavat pitää vuonna 1971 ilmestynyttä Once Againia brittiläisen Barclay James Harvestin huippuhetkenä. Sellainen se ei mielestäni ole. Toki taiteellisuus ja kokeellisuus ovat sillä levyllä huipussaan, mutta erilaiset näennäisesti fuusioituvat ainekset eivät oikein kohtaa: hetkittäin kuullaan aivan silkkaa orkesterisoittoa, välillä suorastaan autotallirockia. Neljä vuotta myöhemmin tunnelma on varsin toisenlainen. Musiikista on kehittynyt syvissä vesissä seilaavaa, selkeälinjaista ja tasapainoista progressiivista poprockia. Avausraita In My Life on todella vaikuttava, mutta herkullisin helmi saattaa silti olla albumin kevyin ja imevin siivu, helisevä Hymn for the Children.

KraftwerkRadio-Activity (1975). 1970-luvun progressiivisesta populäärimusiikista ei voi puhua ilman viittausta elektroniseen musiikkiin, joka alkoi kehittyä Moog-syntetisaattorin tultua käyttöön 1960-luvun lopussa. Syntetisaattorimusiikin edelläkävijämaa oli pitkään Saksa. Tangerine Dream teki meditatiivista musiikkia, Neu! yhdisteli konemusiikkia ja rockia, mutta kaikkein suurin sädekehä muodostui Kraftwerkin ympärille. Vuotta 1975 voi hyvällä syyllä pitää progressiivisen populäärimusiikin huippuvuotena, ja niinpä Radio-Activity muistuttaa rakenteellisesti melko tyypillistä progelevyä – samalla, kun musiikki on täysin erilaista ja omaa. Klassisen nimikappaleen ohella albumilta löytyy muun muassa biisi, jolla on aivan riemastuttava nimi: Ohm Sweet Ohm.

GenesisA Trick of the Tail (1976). Nyt saa nauraa: en ole vaivautunut kuuntelemaan läpi yhtäkään Peter Gabrielin kauden Genesis-albumia. Syystä ja ehkä toisestakin ne eivät ole kiinnostaneet. Sen sijaan 1970-luvun puolivälistä alkava Phil Collinsin kausi on tuttua. A Trick of the Tail ja vielä saman vuoden puolella maailmaan pullautettu jatko-osa Wind & Wuthering ovat Genesis-albumeina varsin progressiivisia, ja näistä kahdesta A Trick of the Tail on minun korvaani selvästi vakuuttavampi. Erityisen hyviä kappaleita levyllä ovat Ripples… ja hieman barclayjamesharvestmainen Entangled.

CamelMoonmadness (1976). 1970-luvun suomalaiset musiikkilehdet pitävät Camelin klassisimpana levynä kokonaan instrumentaalista The Snow Goosea (1975). Moderni kriitikkovaltavirta taas kallistuu sitä edeltävän Miragen (1974) puoleen. Moonmadness taas on koko ajan ollut paikallaan, ei ihan ykkösintoilukohteena, mutta melkein. Voisin määritellä Miragen vielä hiukan epäkypsäksi ja The Snow Goosen omakohtaisesti ohisektoriin liukuvaksi (instrumentaalisen äänimaalailun ystävät tutustukoot jälkimmäiseen), mutta Moonmadnessille täytyy jo vähän kohottaa hattua. Erityistärpiksi voisin ehdottaa kappaletta Song Within a Song.

Caravan – Blind Dog at St. Dunstans (1976). Toisin kuin Cunning Stuntsilla, tällä levyllä Karavaanin kokeelliset ja harmoniset ainekset ovat tasapainossa. Levyn A-puoli on ihan kiva, mutta B-puoli jo erittäin hyvä. Päätösraita, liki 9-minuuttiseksi venyvä All the Way, saattaa hyvinkin olla Caravanin uran kaikkein paras yksittäinen kappale.

The Alan Parsons ProjectTales of Mystery and Imagination (1976). The Dark Side of the Moonin ja pieneltä osalta jopa Abbey Roadin studioteknikkona hääriskellyt Alan Parsons kokosi 1970-luvun puoliväliin tultaessa oman levyttävän kokoonpanonsa, jonka ensimmäinen projekti oli teemalevy Edgar Allan Poen kirjallisista teoksista. Lähtökohta on aika progea, ja niin on itse levykin. A-puolen kappaleista The Cask of Amontillado synnyttää erityisen hyytävän tunnelman, B-puolen lähes kokonaan täyttävä The Fall of the House of Usher menee ehkä vähän överiksi. Päätösraita To One in Paradise on todella kaunis ja mystinen tärppi. Kuuntelijan on Tales of Mystery and Imaginationin tapauksessa oltava huolellinen, sillä Parsons meni julkaisemaan uusitun, mukamas parannetun kasariversion levystä vuonna 1987 – pilaten tylsällä studioinsinöörilogiikalla alkuperäiset soundit – ja vielä 2000-luvun uudelleenjulkaisukin pohjautuu samaan muunnelmaan. Etsi niiden sijaan alkuperäinen! Alan Parsons Projectin myöhemmät 70-luvun levyt (I Robot, Pyramid ja Eve) ovat ihan OK, samoin 1980 ilmestynyt The Turn of a Friendly Card, mutta esikoislevynsä projektibändi löi vasta vuonna 1982 julkaistulla Eye of the Sky -albumilla, jolla kohtaavat beatleaaniset popharmoniat ja hienostunut proge.

Manfred Mann’s Earth BandThe Roaring Silence (1976). 1960-luvulla poprock-hittejä lähes liukuhihnalta suoltanut Manfred Mann -yhtye hajosi ja nimihenkilö suuntautui kokeellisemmille urille. Pidemmän päälle kokoonpanoksi vakiintui Earth Band, joka teki 1970-luvulla joitakin mukavia albumeja. Tähtihetkeksi voitaneen nimittää The Roaring Silencea, joka avautuu yhtyeen tunnetuimmalla esityksellä – joka on cover: Blinded by the Lightin esitti alun perin (varsin toisenlaisena versiona) herra nimeltä Bruce Springsteen. Älppärin toinen huippukohta löytyy sen lopusta, kauniista kappaleesta nimeltä (jälleen!) Questions. The Roaring Silence ei ole kokonaisuutena mikään mestariteos, mutta ehdottomasti kuuntelemisen väärti.

KansasLeftoverture (1976). Kansas tarjoaa 70-luvun progesta hieman jyräävämmän ja professionaalimman jenkkiversion. Leftoverture-albumin avauskipale Carry on Wayward Son on valtaisa klassikko ja ihan asemansa veroinen. Hyviä kappaleita on levyllä useampiakin. Itseäni Kansasin kuuntelussa häiritsee laulajan vahvasti 1980-luvun alun hardrockiin assosioituva ääni. Kansasia on yritetty työntää hardrock-muottiin, mutta siihen bändi ei jyräävistä kitaroistaan huolimatta sovi sitten millään.

Procol Harum – Something Magic (1977). Ehkä aliarvostetuin Procol Harum -platta on yhtyeen alkuperäisen koossaoloajan viimeinen albumi. Something Magicin nimikappale käynnistää levyn suorastaan säkenöivästi ja koko ykkösposki on melkoisen vaikuttava. Kakkosen taas peittää kokonaan taiteellisiin sfääreihin kurkottava opus The Worm and the Tree, jota itse en kovin kummoisena pidä. On harmi, että bändi tämän jälkeen hajosi – en malta olla miettimättä, miltä Procol olisi kuulostanut esimerkiksi vuonna 1981. Mutta miksei hitinkuuloista Wizard Man -biisiä mainita lainkaan levynkannessa?

Yes – Going for the One (1977). Loppuvuosi –77 on progen kannalta melkoista ilotulitusta. Punk-ilmiö oli juuri marssinut esiin, ja on selvää, että progebändit piristyivät sen myötä yrittämään vähän tuoreemmin. Niinpä 1970-luvun puoliväliä lähestyessään melko höperöihin proge-eepoksiin sortunut Yes esittelee Going for the Onen nimibiisissä verevää slide-kitarointia ja vielä hienommassa Wonderous Storiesissa ajattomasti kimmeltävää soinnillista kauneutta. Albumin muut raidat ovat lähempänä progeimman kauden Yesiä. 15-minuuttinen Awaken pyyhkäisee kepeästi yli tämän kuulijan hilseen. Siitäkin huolimatta: hieno levy.

Camel – Rain Dances (1977). Yhdelle vuosi 1977 tiivistyy Saturday Night Feveriin, toiselle Sex Pistolsin Never Mind the Bollocksiin, mutta kolmas totuus tuosta kiehtovasta aikakaudesta on ehdottomasti Camelin Rain Dances. Erotuksena Moonmadnessiin on tälle albumille päässyt mukaan lisää jazzillisuutta (ja samalla groovea), toisaalta Highways of the Sun on Camelin tähän saakka ylivertaisesti ”hittimäisin” biisi. Rain Dances on progelevy, muttei ”taidetta taiteen vuoksi” vaan yksinkertaisesti monimuotoisen laadukasta musiikkia ikiomilla pelisäännöillä. Hyvä niin.

Barclay James Harvest – Gone to Earth (1977). BJH:n katalogissa Everyone Is Everybody Else (1974) on ihan hyvä levy, Time Honoured Ghosts vielä selvästi parempi, Octoberon (1976) lähes edeltäjänsä veroinen ja Gone to Earth kaikkein paras. Albumin (ja monen mielestä koko bändin) huippuhetki on seitsenminuuttinen eepos, jolla on yllättävä otsikko: Poor Man’s Moody Blues. Kuulemma joku kriitikko oli käyttänyt BJH:sta sitä nimeä. Vastaiskuksi yhtye työsti kappaleen, joka tuo selvästi – vaan ei häiritsevästi – mieleen Moodiesin klassisen Nights in White Satinin, mutta on sitä parempi! Levyn muutkin kappaleet ovat varsin hyviä ja suositeltavia.

Electric Light Orchestra – Out of the Blue (1977). Avainkysymys kuuluu: onko kyseessä progealbumi? Progessa ei ”kuuluisi” olla liian tarttuvia melodioita eikä progelevyllä useita selviä hittibiisejä (Sweet Talkin’ Womanin kertosäe on jopa aika discoa). Mutta ken väittää, ettei Out of the Blue ole progressiivinen albumiteos, jättää selvästi jonkin kantin ymmärtämättä. Pidän levystä enemmän kuin yhdestäkään toisesta tällä listalla, mutta on aika perusteltua nimetä maailman parhaaksi progealbumiksi jokin muu levy. Ei Out of the Blue progena säväytä, vaan musiikkina, joka silloin tällöin on aika progressiivista (ja albumikokonaisuus aika progressiivinen). Tärpiksi progeyleisölle voisin ehdottaa Standin’ in the Rainia. Tai klassista Mr. Blue Skyta. Tai…

KaamosDeeds and Talks (1977). Turkulaisen Kaamoksen debyytti on 1970-luvun viimeinen suuri suomalainen progelevy. Missä Wigwamin vaikutteet on vielä luonnollista etsiä ulkomaisista esikuvista, Deeds and Talksin ensisijainen vaikute tuntuu välillä olevan Wigwam. Albumi on melko vahva kokonaisuus, minusta tasavahvempi kuin vaikkapa Nuclear Nightclub; muiden kappaleiden yläpuolelle voi ehkä nostaa akustisesti tunnelmoivan Isabelle Dandelionin, instrumentaalisen Barokin ja mukavasti groovaavan When Shall We Know’n.

Genesis – …And Then There Were Three… (1978). Progeharrastajat ovat luonnollisesti eri mieltä asiasta, mutta minusta And Then There Were Three (nimi viittaa Steve Hackettin lähtöön bändistä) on Genesiksen paras albumi. Valtaosa levystä on yhä silkkaa progea, ja melodiat ovat ehdottomasti entistä purevampia. Huippubiisejä ovat muun muassa Undertow ja Snowbound. Kokonaisuus päättyy kuulijoita aikanaan hämmentäneeseen Follow You Follow Me -biisiin, joka oli ihan oikea hitti ja siltä kuulostaakin. Pätevä pakkaus! Genesiksen hyvät hetket eivät tietenkään päättyneet tähän: Duke (1980) oli varsin mukava kiekko ja Genesis (1983) vielä parempi. Eivätkä usein parjatut Invisible Touch (1986) ja We Can’t Dance (1991) ole nekään yhtään pöllömpiä, vaikka olisivatkin kaupallisempia.

Jeff Wayne’s Musical Version of The War of the Worlds (1978). Englantilais-amerikkalainen Jeff Wayne työsti yhteistyökumppaneineen musikaalinomaista levyversiota Orson Wellesin klassisesta The War of the Worlds -kuunnelmasta peräti kolme vuotta. Albumilla kuullaan laulajina mm. Justin Haywardia (The Moody Blues), Phil Lynottia (Thin Lizzy), Julie Covingtonia ja David Essexiä. Haywardin tulkitsema moodiesmainen Forever Autumn muodostui hitiksi ja pieneksi klassikoksi. Albumin musiikkia on vaikea kuvata. Yhtäältä se on progeajalle tyypillistä teemojen muuntelua ja toistoa, useat kappaleetkin ovat pitkiä, mutta toisaalta taustalla puksuttaa usein ajanmukainen discokomppi ja levyllä törmää yhä uudelleen silkkoihin popsävyihin. The War of the Worldsista tulikin yksi 1970-luvun progen suuria menestystarinoita melkein The Dark Side of the Moonin ja Mike Oldfieldin Tubular Bellsin tyyliin.

Yes – Tormato (1978). Jälleen yksi hieno progealbumi, jota haukutaan lähinnä siksi, ettei 1978 ollut enää mikään uskottava progevuosi. Uskottava se kuitenkin on: Tormato on ihan yhtä hyvä plätty kuin Fragile ja Going for the One. Erityinen herkkupala levyllä on Circus of Heaven, jonka rytmiikassa on havaittavissa jopa pienoinen ripaus reggaeta! Missään tapauksessa ei saa hyljeksiä myöskään 1983 ilmestynyttä menestyslevyä 90125, vaikka proge on sillä siivottu muutamalle raidalle.

SagaImages at Twilight (1979). Progebändiksi Saga ilmestyi kuvioihin outoon aikaan. Sen esikoisalbumi ilmestyi 1978 – samoihin aikoihin, kun Wigwam ja Procol Harum kuulutettiin hajonneiksi ja aiemmin äärimmäistä asteikkojen kilpasoittoa esittänyt Emerson, Lake & Palmer julkaisi kuuluisan pehmorock-kiekkonsa Love Beach. Sagan vuosien 1979–81 albumit ovat melkoisen hyviä. Images at Twilightissa kuuluu vaikutteita Genesikseltä, Camelilta, Yesiltä ja Gentle Giantilta. Näidenkin bändien parhaimmisto saa pyristellä tosi lujasti päästäkseen samalle laatutasolle Sagan toisen albumin kanssa. Tärppinä voisin suositella avauspalaa It’s Time (Chapter Three), jazzahtavaa You’re Not Alonea tai majesteettista nimibiisiä.

Pink Floyd – The Wall (1979). Tähän on hyvä päättää katsaus. Roger Watersin dominoima The Wall on eräänlainen äärimmäisyys: teemalevy, jonka musiikista osa ei kuulosta millään mitalla hyvältä, mutta josta silti ei mitään (tai lähes mitään) voisi jättää pois. Ajan hengen mukaisesti levyllä on vaikutteita discosta ja uudesta aallosta, mutta lopputulos on progeakin progempaa. Tärppibiisi? ”We don’t need no education, we don’t need no thought control…”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s