Uudehkojen levyjen arvioita #24

Edellisen arviosetin yhteydessä tuli jo paljastetuksi positiivista näkökulmaa yhdestä tämänkertaisesta albumista. Mukana on siis suomalaisen populäärimusiikin uusi klassikko, sen kyljessä toinenkin ihan mukava levy sekä yksi vähemmän mukava levy.

Jukka NousiainenJukka Nousiainen (2016)

Joppa joo. Kyllähän minä epäilen, ettei tuo Jukka oikein ”klassikko”-määritelmästä tykkää. Hän on sen sortin muusikko, että äänittää ja julkaisee kahdeksan uutta biisiä ainoastaan kasetilla ja sitä seuraavilla keikoilla saattaa hyvässä lykyssä rämpyttää yhden biisin tuoreelta albumiltaan. Kaikki on vain jaksoja suuremmassa flow’ssa, joka (ja mikä!) on ihan parasta juuri nyt. Huonoa seuraa oli se levy, josta vuosi 2015 muistetaan, vaikka ilmestyi jo syksyllä 2014. Jytämimmit oli tajuton keikkabändi, mutta sen levy jäi keulahahmon osalta yllättäen hieman välivaiheen dokumentiksi. Jukka Nousiainen -albumi on taas ihan uusi juttu. Vähän bluesia, folkia, psykedeliaa, hitautta, suorastaan hiljaisuutta – ja luonnollisesti myös kunnon noisea, kun Jukasta on kysymys. Kokonaisuus on silti häkellyttävän tiivis ja aivan oma trippinsä, jopa sillä tasolla, että se viimeistään todistaa artistin ihan omaksi jutukseen koko fucking maailmassa. Tähän nähden on hassussa ristiriidassa se tosiseikka, että Jukka Nousiaiselta löytää sieltä täältä varsin tuttuja melodisia komponentteja (esim. The Crashin alun perinkin hyvä World of My Own kummittelee kahdessa eri biisissä, ja olisikohan Jukka kuunnellut joskus myös Edwyn Collinsia?). Kritiikin aiheita löytäisi, jos niitä etsisi, vaan ei huvita. Erityisesti Lonely Rider voi tietystä näkökulmasta olla ihan korni, mutta jostain syystä tuollainenkin postmoderni raulivanukassomerjoki kuulostaa ihan ssssamperin hyvältä. Yksikään biisi ei sinänsä ole mikään maailmanhistorian klassikko, mutta kaikissa on omat aivan täydelliset hetkensä ja kaikki solahtavat mahtavasti kokonaisuuteen. Uskokaa jo, pullanmussuttajat, Jukka Nousiainen on tärkeintä, mitä musiikille on tapahtunut koko 2000-luvulla. Maailmassa.

J. KarjalainenSinulle, Sofia (2015)

Mukaillakseni Stindebindeä, albumin varsin pätevää singlehittiä: Jukkabukka, Bückemayer, mitä tapahtui? Keväällä 2013 Et ole yksin oli murskapaluu valtavirtasuosioon Lännen-Jukan ja Paratiisin pojat -vaiheen jälkeen. Se kuulosti hyvältä ja uskottavalta, koska biisit olivat hyviä, fiilis oli relevantti ja koko levy osoitti tyrmäävästi, kuinka paljon ajan valtavirran yläpuolella Jii operoi. Sinulle, Sofia taas on mystisesti hukannut etsikkohetkensä jo etukäteen. Musan relevanttius on tiessään ja uskottavuudenkin kanssa on vähän niin & näin. Toki Sinulle, Sofia, vaikka onkin paljolti samanlaista meininkiä kuin Et ole yksin, ei yritäkään tarjota samanlaisia fanaattisen aseistariisuvia pläjäyksiä kuin Mennyt mies. Toisaalta edeltäjällä oli viittauksia Jiin aiempaa uraa tuoreempiin vaikutteisiin siellä täällä – tämä kiekko on vain peruskamaa. Joka toisaalta on ihan hyvää. Kuinka paljon vaikutusta lienee sillä, että levyjen välissä Jii esiintyi joka samperin valtavirtafestarilla ja hänen nimensä listassa alkoi säväyttää yhtä vähän kuin Sanni tai Haloo Helsinki? Samaan aikaan toiset hakeutuivat aina vain syvemmälle esoteerisiin puistotapahtumiin, pikkuklubeille ja pikkulevy-yhtiöiden tarjoamaan käänteistodellisuuteen. Onhan se tavallaan sääli, sillä Sinulle, Sofia on oikeastaan hyvä bluesahtava ja hetkittäin folkahtavakin mainstream-poprock-plätty. Esimerkiksi Hänen vasen kätensä, kyllähän se rokkaa ihan oikeasti, ja Voikukkia päivittää Jiin 1990-luvun hyviä fiiliksiä taas kerran onnistuneesti. Sinulle, Sofia ei ehkä syki ja säteile niin kuin kaima-Nousiaisen tuotanto, mutta muistutuksen sana: kyllä tätäkin yhä kuuntelee mielellään.

ColdplayA Head Full of Dreams (2015)

Ja Coldplay sitten. Ihan oma lukunsa. Kun Mus.Org.Sky joskus sii… öh… saatettiin alulle, iso C oli vielä aivan relevantti nimi jopa pintapoppia vieroksuvasta näkökulmasta. Ja huom. Mylo Xyloto oli jo ilmestynyt. Minusta se oli hyvä albumi. Seuraava Ghost Stories jäi oudon pieneksi levytapaukseksi, ja tämä uutukainen on jo ihan metsässä. Mylo Xylotoa on joskus haukuttu kaupalliseksi ja pintapopin kanssa flirttaavaksi, vaikka se oli samalla likimain progressiivinen kokonaisuus. A Head Full of Dreams on oikeasti sitä, miksi Mylo Xylotoa haukuttiin. Beyoncén ”tähdittämä” Hymn for the Weekend on paskin Coldplay-nimen alla julkaistu biisi ikinä, valtaosasta muutakin levyä tulee fiilis ”mitä hittoa minä teen tätä kuuntelemassa?” ja vain muutama raita herättelee minkäänlaisia hyviä viboja tai uskoa tähän biisinväsäystiimiin. Aluksi tylsältä kuulostava päätöspala Up&Up palauttelee mieleen ysärin alun baggyksi nimitettyä brittipoppia (Madchester-bändit ja Primal Screamin Screamadelica), joka on selvästi nyt aika up&up. Siihen suuntaan tyyliä olisi voinut viedä pidemmällekin – paitsi, ettei hommalla olisi vieläkään mitään tekemistä Coldplayn kanssa. Ei olisi uskonut, mutta tästä bändistä on tulossa sen samperin Maroon 5:n brittiversio.

Mainokset