Uudehkojen levyjen arvioita #7

Tällaisiakin on sitten mennyt ilmestymään. Uudet albumit kiinnostavat Mus.Org.Skyn bloggaajaa tai sitten eivät – useammin eivät. Mutta aina silloin tällöin osuu vastaan sellainen helmi, joka muistuttaa, miksi uusiin levyihin tutustuminen on aina tähdellistä.

Sophie Ellis-BextorWanderlust (2014)

Englantilainen Sophie Ellis-Bextor tuli tutuksi rajatulle indieyleisölle Theaudience-yhtyeessä ja laajemmalle pop-yleisölle Spillerin Groovejet-hitin myötä vuonna 2000. Sitä seuranneet kolme sooloalbumia (Read My Lips, Shoot From the Hip ja Trip the Light Fantastic) olivat melko hienoa kuunneltavaa, mutta 2011 ilmestyneellä Make a Scenellä Sophie oli lukemattomien pop-aikalaistensa tavoin hiukan hukassa. Melodiat eivät purreet, ja kaiken määräsi klubinormatiivinen tusinabiitti. Nyt on kellossa täysin toinen ääni. Ed Harcourtin kanssa sävelletty ja tuotettu Wanderlust on viskannut biitit ja elektronisoundit Mindanaon hautaan. Tilalla on kaunis, jylhä ja koskettava kamaripop, joka silloin tällöin venyy vaihtoehtorockin suuntaan. Uskalias siirto viehättää jo sinänsä, mutta vielä parempaa on, että Wanderlustilla oikeasti hyvä melodia seuraa toistaan. Hienoimpina tärppeinä voisin suositella biisejä Birth of an Empire ja Cry to the Beat of the Band. Toistaiseksi vuoden 2014 albumi.

Suzanne VegaTales From the Realm of the Queen of Pentacles (2014)

Amerikkalaisen Suzanne Vegan albumit 99.9 F° (1992) ja Nine Objects of Desire (1996) kuuluvat tämän kirjoittajan ysärisuosikkeihin. Sen jälkeen hänen levyjensä taso on ollut hieman latteampi, ja välillä Suzanne kulutti vuosikausia vanhan tuotantonsa uudelleenlevyttämiseen – ilmeisesti joistakin copyright-syistä johtuen. Heinäkuisella Pori Jazzin keikalla Suzannen ohjelmisto ei kuulostanut tutulta, mikä johtui luonnollisesti siitä, että häneltä oli juuri ilmestynyt uusi plätty. Hankalasti nimetty Tales From the Realm of the Queen of Pentacles on jälleen ihan hyvä levy, mutta 90-luvun psykedeelisesti folkpoppaavista levyistä jäädään selvästi jälkeen. Pientä vanhan uudelleenkierrätystä on nytkin havaittavissa: kappale Fool’s Complaint on periaatteessa uudelleensävelletty When Heroes Go Down. Suzanne jatkaa siis omillaan, mutta uudistajan viittansa hän taisi jättää muinaisen eron yhteydessä pysyvästi ex-siipalleen ja ex-tuottajalleen Mitchell Froomille. Ikävä kyllä.

DidoGirl Who Got Away (2013)

Englantilaisen Didon kaksi ensimmäistä albumia No Angel (1999) ja Life for Rent (2003) olivat poikkeuksellisen hienoja jättimenestyslevyjä. Vaikutti siltä, että Dido sanelee itse omat sääntönsä ja muu musabisnes mieluummin seuraa häntä kuin pakottaa hänet seuraamaan. Jotain kuitenkin tapahtui sen jälkeen, sillä Didon kolmosalbumi Safe Trip Home (2008) oli omituisen vaisu. Asiaa yritetään korjata viimevuotisella neloskiekolla, joka – onneksi – on edellistä verevämpi työnäyte. No Freedom, Blackbird, Loveless Hearts ja nimikappale ovat selkeästi hyviä biisejä. Hassusti sen sijaan käy kappaleelle Let Us Move On, jossa rap-vierailun tekevä Kendrick Lamar tuntuu olevan tyystin väärällä planeetalla. Ei Girl Who Got Away millään pärjää Didon alkuajan tuotannolle, mutta se on askel eteenpäin edellisen platan hissuttelusta. Hyvä näin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s