Uudehkojen levyjen arvioita #50

Jopas on ehditty näissä katsauksissa puoliväliin sataa. Tälläkin kerralla mukana on yksi hyvin tärkeä levy. Muutkin ovat maininnan arvoisia, mutta lähdetään siitä tärkeimmästä:

Litku KlemettiTaika tapahtuu (2018)

Ensiksi on aika kyseenalaistaa ne arviot, joiden mukaan uusi Litku on lähempänä hänen debyyttilevyään Horror ’15 kuin tunnetuinta levyään Juna Kainuuseen. Tosiasiassa Taika tapahtuu ei muistuta kumpaakaan levyä juuri muuten kuin laulaja-lauluntekijän selvästi tunnistettavan persoonan kautta. Horror oli kirjavista vaikutteistaan huolimatta hiukan punk- tai post-punk-levy; Kainuu taas oli enemmän alternative-iskelmärockia. Taika tapahtuu on pääasiassa progea, niin kuin lukuisat arviot ovat todenneet. Samaan aikaan on hämmentävää, kuinka vähän levy muistuttaa geneeristä progea. Oikeastaan se ei ole ollenkaan progressiivista rockia eikä siis rockia ylipäätään. Litku Klemetti on lähtenyt häkellyttävän mahtavasti kuvittelemaan progen uudelleen ja luomaan siltä pohjalta historiallisista painolasteista riippumatonta uutta musaa, ei turvautumaan vanhastaan olemassaoleviin kehyksiin. Taika tapahtuu ei kuulosta Pink Floydilta, Yesiltä, King Crimsonilta, Genesikseltä tai Jethro Tullilta. Enintään siinä on ripaus 1970-luvun suomiprogea, mutta sekin esiintyy levyllä yhtä paljon mielikuvana kuin vaikutteena. Näin ollen Taika tapahtuu avaa uusia ovia vielä enemmän kuin tähänastiset Litku-levyt (yhteensä?) ja se on mielestäni artistin ylivoimaisesti paras albumi. Se on täynnä mahtavia melodianpätkiä, riffejä ja kiehtovia hetkiä, joissa musiikki tuntuu karkaavan käsistä johonkin ihan muuhun sävelmaailmaan. Ainoa tälle kuulijalle klikkaava osanen on jälleen sanoituspuoli. Ymmärrän esimerkiksi, että ”miksi en lähtisi kaupunkiin / siellä on varmasti meininkii” on Sannankin mielestä hölmösti sanottu ja teksti tihkuu ironiaa ihan kaikilla tasoilla, mutta kun minulle pökkelö-ihmiselle on väännettävä tämmöiset rautalangasta ja sitä hän ei tee. Niinpä hetkittäin välittyy vaikutelma, että Litku asettaa itsensä ylimielisesti kuulijansa yläpuolelle: ne jotka tajuu ne tajuu, jos et niin oot urpå. OK, Taika tapahtuu ei siis ole täydellinen levy. Mutta se on hyvä, ja kiehtovan jännittävä.

taika

Noel Gallagher’s High Flying BirdsWho Built the Moon? (2017)

Ensivaikutelma vanhemman Gallagher-veljeksen uusimmasta on yllättävän hyvä. Meininki on alusta lähtien Liamin (soolona ja Beady Eyen kanssa) tekemien levyjen tavoin vakuuttavaa, ja parhaat biisit (It’s a Beautiful World, Black & White Sunshine) ovat tosi hienoja. Noel uskaltaa myös aivan eri lailla käyttää klassista 1960-70-lukua uudempia toteutuskeinoja kuin velipoika. Myöhemmillä kuuntelukerroilla kokemus valitettavasti hieman lässähtää. The Man Who Built the Moon osoittautuu banaaliksi Wonderwall-kierrätykseksi, ikään kuin Noelin täytyisi väen vängällä yrittää muistuttaa maailmalle, kuka sen laulun kirjoitti. She Taught Me How to Fly alkaa myös nopeasti ärsyttää. Bonusträkkinä tarjoiltu Dead in the Water taas on omituisen mielikuvitukseton. Ei Who Built the Moon? toimi kokonaisuutena juuri sen paremmin kuin Noelin aiemmatkaan albumit. Tosin nehän eivät olleet huonoja. Tämä uusinkaan ei ole huono, itse asiassa se on hyvin lupaava.

Laura MoisioLaura Moisio (2018)

Lauralla on nätti ääni ja nättejä biisejä. Siinä se oleellinen jo tuli. Paljon tätä ihmeempään ei artistin nimikkoalbumi pysty eikä edes tähtää. Tämä on omalla tavallaan mukava asia; radio”ystävällinen” valtavirtasoundi on pidetty aika minimissä, eikä missään vaiheessa kapsahdeta katajaan, kun ei kurkoteta kuuseenkaan. Kaikki Laura Moisio -albumilla on inhimillisissä mitoissa. Silti minua mietityttää, miksei kappaleiden potentiaalia käytetä, vaikka taustalla on joukko huippumuusikoita yhtä lempirumpaliani (no se Sebastian Krühn) myöten. Poikkeuksena on psykedeliaa lähentelevä Suuri musta lintu, joka lähtee aika mukavasti lentoon. Ei täällä ole mitään vaalittavaa on toinen erityisen hyvä biisi. Täytyy kyllä sanoa, että jotkin Lauran sanoitukset (esim. Syyt) ovat hieman banaaleja: on kuin lauluntekijä kuvittelisi kohdeihmisen, joka haluaa kuulla tietynlaisia tekstejä (tähän jotain Jenni Vartiaista tms). Joo, Laura, olet sinä nytkin ihan kiva, mutta sinusta on parempaan. Päästä ensi kerralla jotain itsessäsi irti. Joohan?

Martti Servo & NapanderTeräsmylly jauhaa (2017)

Nämäkin ovat yhä olemassa! Viimevuotista Taidetila Katveen kevätfestivaalia järjesteltäessä kuunneltiin taustalla jonkin hassun radiokanavan toivekonserttia, ja sieltä tuli kokonaiset kaksi Martti Servon biisiä. Oli aika makea homma tajuta, ettei Marttia ole laisinkaan unohdettu. Loppuvuodesta ilmestynyt Teräsmylly jauhaa on perin juuri samaa kuin Servon ja Napanderin vanhat levyt. Parhaimmillaan se on oikein hyvää retroiskelmäpastissia, joka hetkittäin liikkuu hassusti parodian puolella – jännä homma, Marttihan kuvitteli mainion menneisyys-Suomen jo pari vuosikymmentä takaperin aika lailla samoilla metodeilla kuin Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen 2010-luvulla. Edelleen ovat messissä myös yllättävät tyylivalinnat (kuuntele vaikka nimikappale ja Rokkaava perjantai). Ikävä kyllä samoin osa levystä on itselleni lähes kuuntelukelvotonta. Joku voi ehdottomasti tykätä kappaleesta Vain laveri on mun kaveri, mutta se ei ole minun kaverini. Teräsmylly jauhaa on parhaimmillaan kivaa, välillä taas osoitus siitä, kuinka vähän hupaisakin voi olla tolkuttoman ankeaa.

Mainokset