Uudehkojen levyjen arvioita #5

Nämä ovat vielä vuoden 2013 satoa. Vuoden 2014 levyihin päässen aivan tuota pikaa – maistiaisia parilta ihan uunituoreelta uutukaiselta on jo kuultu. Uudet lisäykset viime vuoden kymmenen kärkeen lienevät jo tähän mennessä harvinaisuuksia. Niiden joukkoon kuitenkin lipsahtanee yksi albumi:

Arcade FireReflektor

Vuonna 2004 ilmestynyt Funeral, Arcade Firen debyyttialbumi, ylistettiin taivaisiin. Itse yritin kovasti, muttei tärpännyt. Funeral kuulosti levyltä, joka on koko ajan pääsemäisillään itse asiaan, mutta jääkin porteille fiilistelemään. Ehkä sen vetoavuus olikin juuri siinä? Vuoden 2007 Neon Biblea pidin aluksi parempana, mutta pidemmän päälle sitä ei ollut ikävä. Vasta vuonna 2010 tärppäsi minun kohdallani: The Suburbs oli aidosti mukava ja mukaansatempaava kiekko. Onko uusi Reflektor mahdollisesti vielä parempi? Joissakin tunnelmissa näin on. Samalla, kun Arcade Fire on päästänyt itsensä vielä popimpaan tyyliympäristöön, se on palauttanut osan edeltäjällä häivyttämästään synkkyydestä. Bändi tuntuu työstävän välillä ihan trendikamaa, välillä hupsuja 60–70-lukulaisia purkkarallatuksia, mutta niitäkin kaikkia säestää tyypillinen hieman uhkaava ja vainoava tunnelma. Yhdistelmä on kiehtova. Suosittelen Reflektoria kynttilänhämyisiin iltoihin, joiden tunnelma on lempeä ja luottavainen. En suosittele levyä niihin aurinkoisiin kevätpäiviin, joiden meininki ei kaikkien enteiden vastaisesti ota noustakseen.

The NationalTrouble Will Find Me

Suhteeni newyorkilaiseen The Nationaliin on hieman sama kuin Arcade Fireen ennen The Suburbsia. Hyviä biisejä löytyy, mutta kokonaisvaltainen tunnelma ei jotenkin nappaa. Miljoonat indie-ex-hipsterit ovat tietysti asiasta toista mieltä. Heille Nationalin klassikkoalbumi on vuonna 2007 ilmestynyt Boxer, jonka seuraaja High Violet (2010) oli hieman vähemmän hohdokas tapaus ja uusi Trouble Will Find Me jälleen vähemmän kiinnostava. Itse arvioin kaikki kolme ihan samaan riviin. Ehkä uutukaisen synkänpulskea tunnelmointi on edeltäjää(kin?) kauempana rockista, mutta mitään oleellisia muutoksia Nationalin soundeissa ja fiiliksissä ei ole tapahtunut. Ihan ookoo levy. Vähän liian mones sellainen.

MorcheebaHead Up High

Vuosina 1998–2002 Skye Edwardsin äänen johdattama Morcheeba työnsi markkinoille kolme erinomaista plättyä (Big Calm, Fragments of Freedom ja Charango), joihin tiivistyy paljon vuosituhannenvaihteen groovaavan chillaavista tunnelmista. Sen jälkeen Skye sai yllättäen bändistä lähtöpassit. Daisy Marteyn vokalisoima psykedeelisvivahteinen The Antidote oli yhtä mukava kuin edeltäjänsäkin, mutta ilman vakituista laulajaa tehty Dive Deep sukelsi todella syvälle. Nyt on Skye palannut bändiin. Kolmen vuoden takainen Blood Like Lemonade ei ollut huono levy, vaan ei erityisen innostavakaan, ja sama tuntuu vaivaavan myös Head Up High’ta. Uutena – tai Dive Deepistä muistuttavana – ongelmana ovat liian useat vierailevat vokalistit. Lopputulos on sillisalaatti, jota kaiken lisäksi häiritsevät jotkin liian tutunkuuloiset melodiat. Ensimmäisen biisin (Gimme Your Love) aikana saa nauttia hetkellisestä ”kuten silloin ennenkin” -illuusiosta, loppulevyä sävyttää pieni pettymys. Valitettavasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s