Uudehkojen levyjen arvioita #44

Ulkomaan eläväiset ne julkaisevat levyjä siihen tahtiin, ettei perässä pysy. Nyt on mukaan sattunut yksi erinomainen albumi tälle kirjoittajalle aiemmin tuntemattomalta bändiltä – ynnä muuta sälää. Kaikki nämä ilmestyivät 2017. Joo, mennäänpä asiaan siellä.

Real EstateIn Mind

Piipahdin loppusyksyllä erään aina kovasti hip- ja in-juttujen päälle ymmärtäneen kaverin luona. Hänellä soi vinyylilevy, joka kuulosti ensi alkuun korvaani hieman vanhalta Phoenixilta. Sen tekijäksi osoittautui jokin Real Estate. Pitihän sitä levyä päästä kuuntelemaan pian kotioloissakin. Itse asiassa Real Estate ei kuulosta kovinkaan paljon Phoenixilta, ja mikä vielä tärkeämpää: In Mind on tosi hyvä plätty. Stained Glass ja Two Arrows ovat kerta kaikkiaan mahtavia indiepopbiisejä, eikä riman alle jää yksikään biisi – enintään kantrahtava Diamond Eyes saa sen hiukan väräjämään. ’Indiepop’ ei tässä yhteydessä tarkoita mitään riemuhilpeää söpöilyä tai hyperenergistä voimapoppia, vaan harmonista, paikoin melankolista, hetkittäin hitusen psykedeelistä uusperinnemusaa klassisella bändikokoonpanolla. Jos Phoenix on yhdessä kulmassa, voisi toisessa olla debyyttilevyä myöhempi MGMT ja kolmannessa Crosby, Stills & Nash. Mikäli semmoinen musameno maistuu, niin suosittelen.

inmind

The War on DrugsA Deeper Understanding

Huumesodan uusin kiekko on kirvoittanut aika positiivisia kommentteja. Ihan positiivinen on tämäkin kommentti, joskin levyssä on makuuni yksi vika: biisit ovat järjestään ylipitkiä. Thinking of a Place kurkottaa yli 11 minuuttiin. Sen pituinen se tarvitsisi jo kunnolla sisältöä, ja sitä kappaleessa on vain kohtalaisesti. Muutkin kappaleet venyvät mittaan 5:30–7:20, paitsi viitosraita Knocked Down, joka on ikävä kyllä muuten vain tylsä. Huomattava osa A Deeper Understandingin musiikillisesta sisällöstä on periaatteessa oikein hyvää. Esimerkiksi Strangest Thingin loppuvenytys on ihan perusteltu, kun se vain sattuu kuulostamaan mukavalta. Toinen meikäläistä häiritsevä asia on henkilökohtainen ongelma: minä kun en satu siitä Bruce Springsteenistä tykkäämään. Pain-biisin kertosäkeessä tämä yhtäläisyys on aika tuskaisa. Mutta ei tätä pitkäsoittoa voi siitä huolimatta millään väittää huonoksi. Kannattaapi tutustua ja luoda levyyn oma suhteensa, jos sellainen on syntyäkseen.

The CharlatansDifferent Days

Edellisellä albumillaan (Modern Nature, 2015) manchesterilaispuoskarit pyrkivät vaffasti takaisin siihen kultakauteen, kun The Stone Roses lauloi vesiputouksesta ja hullunkullasta Primal Screamin tarjotessa huutodelicaansa. Tuloksena oli hyvä levy. Nyt se jokin on valitettavasti vähän hukassa. Muutama biisi (muiden muassa Let’s Go Together) muistuttaa edelleen, kuinka The Charlatans on parhaimmillaan hyvä bändi. Loputkin levystä on ihan oukei, vaan ei juuri enempää. Kyllä tätä kuuntelee, muttei tulisi mieleen ruveta erityisemmin suosittelemaan. Peruspoprockia madchesterilaisittain.

Mainokset