Uudehkojen levyjen arvioita #43

Vuoden 2018 ensimmäinen uudehkojen levyjen satsi on tietysti vielä kokonaan vuoden 2017 satoa. Tämänkertaiseen minipinoon on sattunut pelkästään ulkomaanelävien levytyksiä. Mutku nämä ovat hyviä!

Ariel PinkDedicated to Bobby Jameson

Vanhempi Ariel Pink’s Haunted Graffiti kuulostaa kuulemma soundituotannoltaan vähän Jukka Nousiaiselta. Uudempi APHG ja varsinkin Ariel Pinkin soolokama on vaivihkaa hiippaillut valtavirtaisempaan suuntaan. Tämä ei siis ole underground-soundia, vaan indietä. Entäpä musa? Tällä kertaa taas parempaa. Edellinen levy Pom Pom (2014) oli parhaimmillaan erinomainen, mutta häiritsevän epätasainen. Dedicated to Bobby Jameson taas on kokonaisvahva tapaus. Vain Time to Live -biisi ei oikein nappaa, mutta sehän on vinyylillä A-puolen viimeinen. Kätsyä. B-puolen viimeiseksi on sijoitettu Acting, jota avustaa DãM-FunK. On muuten tosi vänkä biisi. Mitäs tästä kummempia sanomaan: hyvää kotikutoisehkoa, retrouusiaalto-henkistä, syntikoilla höystettyä indiepoprokkia. Mutta vältä cd-versiota, sen bonusraidat eivät ole alkuunkaan hyviä. Suosi vinyyliä.

arielpink

Saint EtienneHome Counties

Yllätyyys! Kuvittelin Sarah Cracknellin ja kumppaneiden menettäneen parhaan teränsä jo 10 tai 15 vuotta sitten. Mutta tämähän pelittää! Home Countiesille on työnnetty radikaalisti kaikki mahdolliset tyylilajit, mitä ranskalaisen jalkapallojoukkueen mukaan nimetty britti-indien klassikko on kirjavalla urallaan läpikäynyt. Välillä tulee väistämättä pikku huteja, mutta ne kuuluvat asiaan. Biisien parhaimmisto (Take It All In, Train Drivers in Eyeliner, What Kind of World) onkin sitten tosi hyvää. Levyä kuunnellessa tulee tosi kumma fiilis tämän ajan suhteen: Home Counties on häpeämättömän ysäri ja juuri siksi yllättävän ajanmukainen. Jos se olisi yrittänyt elää ajassa, niin kuin edeltäjä Words and Music (2012) teki, se olisi ilmaissut 90-luvun pop-uneksijoiden elähtänyttä keski-ikää. Näin se menee.

BeckColors

Varsin mukavasti käynnistyy myös kaksi ja puoli vuosikymmentä kuvioissa olleen jenkkikameleontti Beckin uutukainen. Nimikappale ja Seventh Heaven ovat häpeämättömän (jaaha, tämänkertainen lempisana…) poppia ja valtavirtaa, ja ihme kyllä, onnistuvat melkein siinä missä Arcade Firenkin vastaavat kokeilut. Kivoja biisejä seuraa jatkossakin, ehkä kaikkein hienoimpina Dear Life ja No Distraction. Kaikki kappaleet eivät ole niin hyviä. Ei välttämättä tarvitsekaan olla. Mikä Colorsilta sitten kumminkin puuttuu? Levyllä ei ole erityistä dynamiikkaa, tai kiinnostavuutta ja uskottavuutta. Tämä on vain keski-ikäisen indie-alternative-valtavirta-kolmiossa sujuttelevan musiikkiartistin uusin levy, tällä kertaa valtavirtaan kallellaan. Kyllä Colors siis ihan hyvä plätty on, mutta mistä sen huomaa?

Mainokset