Uudehkojen levyjen arvioita #40

Tämänkertaisessa setissä on vaihteeksi pelkkiä ulkomaanelävien levyjä. Mitään mestariteoksia ne(kään) eivät ole. Käytäköön levyt kuitenkin läpi, jotta päästään eteenpäin. Tällaisia on siis tullut vastaan:

Fleet FoxesCrack-Up (2017)

Jenkkiläisen Fleet Foxesin vuonna 2008 ilmestynyt nimikkoalbumi on populäärimusiikin merkkipaaluja, vaikkei musa henkilökohtaisesti niin nappaisikaan. Tai oikeammin: Fleet Foxes on osa merkkipaalua, jonka toinen osa on Bon Iverin For Emma, Forever Ago (2007) – muitakin osia voi löytyä. Ne ilmaisivat uuden koulukunnan, sukupolven ja aikakauden esiinmarssia indiemusiikissa. Keskeisin osa Fleet Foxesin hybridiä ei ollut rock tai pop, vaan folk. Jatko-osa Helplessness Blues (2011) oli hieman vähemmän vakuuttava, ja nyt meillä on tämä kummajainen. Crack-Up vertautuu jälleen väkisinkin Bon Iverin viimeisimpään eli 22, a Millioniin. Molemmat kun haiskahtavat ilmiselvältä erikoisuudentavoittelulta. Aikaa edellisestä levystä on kulahtanut, ja yhtyeet tarvitsevat näyttöä perustellakseen olemassaolonsa indien ykkösketjussa. Bon Iverin studiokikkailuun Fleet Foxes ei kuitenkaan ole lähtenyt. Sen sijaan kuulemme useita progeilevan ylipitkiä biisejä, joilla on omituisia nimiä (Third of May / Õdaigahara, I Am All That I Need / Arroyo Seco / Thumbprint Scar). Eiköhän tähänastinen jo kerro, ettei Crack-Up ole minusta sen enempää Fleet Foxesin paras levy kuin vuoden 2017 parhaita levyjä. Parhaimmillaan bändi on silti edelleen oikein hyvä. Mearcstapa, On Another Ocean (January / June) ja Fool’s Errand muodostavat melkoisen pätevän biisikolmikon. Ei tämän sivuuttaminen käy päinsä.

CrackUp

SuedeNight Thoughts (2016)

Tämä saa kunnian olla viimeinen tässä osiossa arvioitava vuoden 2016 levyjulkaisu. Sueden paluukiekko Bloodsports (2013) oli niin kurja, etten aikonut tutustua näihin Yöajatuksiin ollenkaan. Viime aikoina vanhempi Suede (esim. Coming Up, 1996) on kuitenkin kuulostanut niin hyvältä näissä korvissa, että pitihän uusimpaankin mennä tutustelemaan. Levy alkaa ja päättyy vähän tunkkaisen synkissä tunnelmissa, mutta väliltä löytyy jokunen oikeasti mukava biisi. Sellaisia ovat muun muassa No Tomorrow ja I Can’t Give Her What She Wants. Kyllä näissä brittipop-epeleissä vielä elämä sykkii, vaikka toistelisivatkin jonkin verran vanhoja temppujaan. Soundituotanto on vähemmän tukehduttava kuin Bloodsportsilla, vaikka eroa mainstream-paisutteluun ei vieläkään ole tehty. Jos haluaa käsityksen siitä, mitä Brittimaassa tänä päivänä tehdään, suosittelen ensimmäisenä Templesin Volcanoa, mutta jossain välissä myös Night Thoughtsin voi mahduttaa referenssiluetteloon.

GoldfrappSilver Eye (2017)

Voihan nenä. Goldfrappin kaikki tähänastiset levyt ovat olleet hyviä. Poikkeus on enintään Head First (2010), jonka kasarifiilistelyä en oikein ymmärtänyt. Mutta silläkin albumilla oli ihan kivoja biisejä. Tämä ei oikein lähde. Mukana on sellaista ”ajanmukaista” elektrosoundia, joka vihjaa Will Gregoryn ja Alison Goldfrappin kuu(nne)lleen vain kaupallisinta valtavirtaa, sekä sellaista ambientpoppia, joka ei syncän daideellisuutensa tähden ole oikeastaan yhtään poppia. Silver Eye ei ole huono albumi, esimerkiksi Systemagic, Beast That Never Was ja Everything Is Never Enough ovat biiseinä ihan jees. Eniten tässä harmittaa, kun Goldfrappin edellisestä todella hyvästä levystä (Seventh Tree) tulee keväällä jo vuosikymmen täyteen. Ei sitä voi enää pitää edes laajennetulla lempparilistalla.

Mainokset