Uudehkojen levyjen arvioita #38

Taas on läpikäyty muutama viimeisen vuoden kuluessa ilmestynyt lätyskä. Näitä kolmea yhdistää se, että kuuntelija on suhtautunut niihin alun perinkin skeptisesti. Ilmassa leijaili siis tilaisuus positiivisille yllätyksille. Ja niitä tulikin!

Sophie Ellis-BextorFamilia (2016)

Mitä tulee ensiksi mieleen nimestä Sophie Ellis-Bextor? Varmasti moni edelleen ajattelee ensimmäisenä diskopoppia. 2000-luvun alussa Sophiella oli iso tanssilattiahitti Murder on the Dancefloor sekä pienemmät tanssilattiahitit Get Over You, Music Gets the Best of Me ja Mixed Up World. Niitä ennen hän piipahti jo vokalistina Spillerin hitissä Groovejet. Vuonna 2014 Sophie Ellis-Bextor kuitenkin julkaisi täysin erilaisen albumin. Ed Harcourtin avustamana tehty mainio Wanderlust edusti kamaripoppia, jolla oli moninkertaisesti tiiviimpi yhteys indieen kuin mainstreamiin. Levy myös menestyi paljon paremmin kuin synteettinen ja pinnallinen edeltäjänsä (Make a Scene, 2011). Uusi Familia on taas ollut vaikeammin yleisöön ja kriitikoihin menevä tapaus. Levyä kuunnellessa on helppo käsittää, että Sophie ja Ed Harcourt ovat halunneet luoda vanhan ja uuden Sophie Ellis-Bextorin hybridin. Avauspala Wild Forever on suorastaan tylsä, mutta Come With Us ja Cassandra ovat aivan pätevää tanssilattiakelpoista ”uutta” Sophieta. Albumin parhaat hetket ovat silti edelleen toista tyyliä. Erityisesti mieltä lämmittää ja musakorvaa ilahduttaa kamarifolkahtava Hush Little Voices. Yhtä yhtenäinen kuin Wanderlust ei Familia tietenkään ole – eikä yhtä hyvä. Mutta silti: yksi vuoden 2016 parhaita ulkomaisia levyjä. Jukka Nousiainen ja myös Räjä Elektrik Millenium toki liihottelevat sen sarjan yläpuolella.

familia

The Flaming LipsOczy Mlody (2017)

13. tammikuuta 2017 ilmestyivät Litku Klemetin Juna Kainuuseen, Hulda Huiman & Hitaiden Sekuntien levy sekä… The Flaming Lipsin uusi albumi. Viime vuosikymmenellä en olisi voinut kuvitellakaan, että suomalainen indie/undie pesee Liekehtivät Huulet kiinnostavuudessaan, mutta niin vain on käynyt. Jälkimmäisten vuonna 2002 ilmestynyt Yoshimi Battles the Pink Robots on laskuissani melkoinen klassikko, sitä seurannut At War With the Mystics (2006) jo tuntuva lässähdys ja sen jälkeinen Embryonic (2009) se piste, jossa entisen lempibändin tajusi luisuneen aivan liian kauas omasta kiinnostusalueesta. 2013 maailmaan putkautettu The Terror on jäänyt kuuntelematta. Pitäisiköhän siihen sittenkin tutustua? Uutta Oczy Mlodyä tuli yllättäen kuulostelluksi kiinnostuneena… ja sillähän on aivan hyviä biisejä! Jo levyn avaava nimitekele on aivan mukavaa musaa, ja myöhemmät Sunrise (Eyes of the Young), Nigdy Nie ja The Castle menettelevät vähintään yhtä hyvin. Kaikkein paras on päätöskappale We a Famly, jolla kuullaan yllättäen Miley Cyrusta. Omassa päässäni tämä ei yhdisty valtavirtaan, sillä en tiedä kuulleeni hänen ääntään ikinä aiemmin missään. Muutamat albumiraidat ovat edelleen täytettä tai hukkatyöstöä, joten miksikään mestariteokseksi Oczy Mlodyä ei voi väittää. On kuitenkin mainiota havaita Flaming Lipsin olevan yhä kuvioissa – ja joidenkin biisien kuulostavan suorastaan Yoshimi-albumilta. Päivitettynä.

Ville LeinonenHei taas (2017)

Käännösiskelmät ovat nyt muotia. Ville Leinosen uudella älpykäisellä on viisi versiota 1980-luvun käännösiskelmistä ja viisi versiota saman ajankohdan alkuaan kotimaisista iskelmistä. Yhtälö voisi tuottaa hyvää jälkeä, varsinkin kun kyseessä on jatko-osa melko innovatiiviselle Hei-albumille (2007). Vaan kun ei tuota. Vuosikymmen sitten Ville käveli studioon hyvillä luomisenergioilla latautuneena, ja tuloksena oli mm. flaminglipsmäinen versio alun pitäen Julio Iglesiasin esittämästä kappaleesta. Nyt on tuloksena pelkkää synteettistä diskonakutusta. Sitä nämä biisit olivat originaaleinakin, joten mikä ettei – Villellä on näemmä sellainen kausi menossa. Mutta kun versiotkin ovat latteita. Kai se kuuluu asiaan, mutta miksi tätä sitten jaksaisi kuunnella? Ylinopea Nasta pimu jää kertakäyttövitsiksi, eikä ysärihumpahtavaksi muunnettu Sinä olet hän jaksa ilahduttaa sen pidempään. Vastaa jo, please ja Sadepisaroita eivät välttämättä häviä Mona Caritan ja Jonnan esityksille, mutta taatusti häviävät F.R. Davidin ja Herreysin alkuperäisille. Ja miksi Villen laulu on kautta linjan noin 1/20 jäljessä taustarytmistä? Sen olisi voinut tasata tietokoneohjelmalla, jolla Hei taas on ilmiselvästi tehty. Tyylimaneeri? Miksei Ville edes laula järin hyvin? Kai sekin kuuluu asiaan… Emmäätykkää. Vähän epäonniseksi välityöksi tämä levy jää, vaikka muuta toivoisi.

Mainokset