Uudehkojen levyjen arvioita #37

Näiden tässä arvosteltavien lisäksi Mus.Org.Skyn bloggari on kuunnellut Uprapraata, jonka triplavinyyli-harvinaisuuskokoelma jonkin positiivisen vinksahduksen seurauksena päätyi omaan hyllyyn, sekä muuatta uutta kotimaista, josta uskaltanee esittää lopulliset johtopäätökset vasta seuraavassa katsauksessa. Uprapraa on hyvä, mutta sen sisältö on äänitetty joskus 1995–2001 – niinpä tästä tulee nyt ulkomaan katsaus vuosimalleja 2016–17. Asiaan!

TravisEverything at Once (2016)

2000-luvun alussa oli ihan selvää, että oli Radiohead, Travis ja Manic Street Preachers. Coldplay ja Musekin olivat, mutta niiden asema ei vielä ollut vakiintunut. Ja Oasis, mutta sen tulevaisuudenkuvalle jo vähän naurettiin. Blur ja Pulp olivat luisusuunnassa. Travisin uran huippukohtina voidaan pitää albumeja The Man Who (1999, hittejä: Turn, Why Does It Always Rain on Me) ja The Invisible Band (2001, hittejä: Sing, Side, Flowers in the Window). Niiden välissä tuli vielä Byrdsiltä kuulostanut Coming Around -hittisingle. Miten ja miksi Travis hukkasi sellaisen paikan auringossa? Miksemme vastaanottaneet Where You Stand -albumia (2013) ollenkaan yhtä kiinnostuneina kuin vaikka Coldplayn Mylo Xyloton (2011) ja Musen The 2nd Law’n (2012)? Okei, kriitikot haukkuivat niitä molempia, mutta Travisia kohtasi jo aika klassinen EVVK. Ja ainakin Radiohead on niinku still going strong. Ai niin, tämä levyarvio. Everything at Once on edelleen ihan hyvää Travisia. Mitään tekemistä vuoden 2016 (saati 2017) musaskenen kanssa tällä ei ole, mutta kenties muistamme vielä, että hyvä musa on hyvää musaa. What Will Come, Magnificent Time, Radio Song, Paralysed, Animals ja ehkä varsinkin Strangers on a Train edustavat sellaista jälkiysäribrittipoppia, jota on helppo kuunnella vielä Samannan ja Jukka Nousiaisen välipalanakin. (Tsot, tsot.)

Travissi

MewVisuals (2017)

Okei, kaikille on selvää, ettei Travisilla ole paljon tekemistä tämän ajan musakentän kanssa. Mutta ettäkö Mjyy olisi vajonnut samaan kastiin? Kyllä! Pari vuotta sitten maailmaan putkahtanut +– oli vielä ihan relevantti. Ensiksikin levy oli ensimmäinen Mew-albumi sitten vuoden 2009, jolloin ilmestynyt No More Stories / Are Told Today / I’m Sorry / They Washed Away // No More Stories / The World Is Grey / I’m Tired / Let’s Wash Away (joo joo) oli sitä kaikkein kiinnostavinta uutta – silloin. Toiseksi levy oli hyvä. (Siis +–. Toivottavasti joku on pysynyt kärryillä.) Aika paljon on musakentässä muuttunut näiden kahden vuoden kuluessa, mikä jo sinänsä vaatisi Mew’n kaltaiselta bändiltä todellista ässälevyä. Mutta sitä ei tullut. Visuals on kaikin puolin kevyehköä Mewtä. Melodiat eivät oikein tehoa, eikä biiseissä ole muutenkaan mitään uutta mihinkään suuntaan. Soundituotanto on 2007 eikä 2017. Kaiken lisäksi tulee lattea fiilis, ettei bändin jäsenillä ole hajuakaan, että maailma on sitten heidän oman huippuaikansa hiucca muuttunut. Nyt bloggarin täytyneepi selventää, ettei tämä ole teilaus. Nothingness and No Regrets, The Wake of Your Life, Twist Quest ja Carry Me to Safety ovat ihan oolrait-biisejä. Ei tällä levyllä huonoja biisejä olekaan. Travisin kaltaiselta bändiltä kohtuuhyvä levy tulee positiivisena yllärinä, Mew’ltä olisi odottanut enemmän.

RoxetteGood Karma (2016)

Jos Travis ja myös Mew ovat jo vähän menneen maailman nimiä, niin voi pojat ja tytöt: Roxettehan se vasta menneestä maailmasta onkin. Miksi Per Gessle ja Marie Fredriksson ylipäänsä vielä tekevät tätä juttua? Vielä 2012 ilmestyneellä Travelling-albumilla oli monta oikeasti hyvää biisiä, ja vaikka sitä edeltänyt Charm School olikin jo isolta osin kuraa, jaksoin yhä toivoa uutuudeltakin löytyvän Touched by the Hand of Godin kaltaisia ässiä. Mutta höpöx höpöx! Gessle osaisi tehdä oikeasti hyvistä biiseistä levyn vaikka joka vuosi, mutta minulle käsittämättömästä syystä hän ei halua sitä, ja niinpä Good Karma on entistä enemmän täynnä shittiä. Why Dontcha ja From a Distance menettelisivät ihan hyvän Roxette-levyn täyteraitoina, mutku muu on vielä täytteempää tai neljän soinnun kierrätystä tai paskaa valtavirran ”pop”-soundia – tai näitä kaikkia. Huonoin uutuuslevy, mitä olen kuunnellut ainakin sitten Maroon 5:n V:n (en kyllä linkitä). Häpeäisivät edes. Kyllä se Uprapraa sentään on eri hyvä.

Mainokset