Uudehkojen levyjen arvioita #36

Levyjä on ilmestynyt – ja hieman jopa kuunneltu – enemmänkin kuin nämä kolme. Mutta mennään hyppysellinen kerrallaan!

Mara BallsElävä kivi (2017)

Tapahtuipa kerran, että rock-toimittelija Oskari Onninen haukkui Mara Ballsin uutta levyä ”ammattimaisemmaksi kuin edeltäjänsä, vaikka olennaisinta tähän asti oli köppäisyys”. Miten ne helsinkiläiset (ja/tai valtamediatoimittajat; tarpeeton yliviivataan) voivatkin olla niin pihalla? Jos Vuorten taa (2016) kuulosti köppäiseltä, se ei todellakaan ollut itsetarkoitus vaan sivutuote. Jos kaipaat köppäisyyttä, Oskari, kuuntele Juuso Paason & Laihan Lohdun albumi Vorriori (2016) – sitä paitsi silläkään köppäisyys ei ole itsetarkoitus, vaan väline. Jos Vorriori olisi äänitetty, miksattu ja masteroitu hifisti ja Juuso hionut laulunsa parhaaseen mahdolliseen kuosiin, hänen sinänsä hyvät biisinsä erottuisivat huonommin. Jos Vuorten taa olisi äänitetty, miksattu ja masteroitu hifisti, se kuulostaisi aika lailla yhtä hyvältä ja erottuvalta kuin nytkin – mutta Maria Mattilan ideoiden 100 % omaehtoinen toteutus vaati niitä kalustoja ja sitä (epä)hifiyden astetta. Se siitä ja nyt lopultakin asiaan. Elävä kivi on hyvä levy, kuten edeltäjänsäkin. Se on valmiimpi, vaikka toisaalta edellisen levyn epävalmius viehätti; uusi albumi on tasavahvempi, mikä on ihan vain hyvä asia. Lempilevybiisini Mara Ballsin tuotannossa löytynee edelleen debyytiltä (se on se Ui), mutta ehkä ne vähiten säväyttävätkin löytyvät samalta plätyltä. Täydelliseksi Elävää kiveä ei tietenkään voi nimittää (esim. Älä mee siihen taloon joka palaa on kyllä ripannut riffinsä jostain muualta), mutta siihen Maria on tuskin pyrkinyt. Hatunnosto ainakin biiseille Tuulee, Maravishnu ja Elävä kivi (melkoisen majesteettinen 10-minuuttinen finaali). Sitä paitsi: missä Vuorten taa vilkuili aika ajoin taaksepäin (Keltaiseen taloon), Elävä kivi katsoo epäröimättä eteenpäin (”vallankumous alkaa tänään”)! Kyllä tämä tästä!

marapals

Itä-Hollola InstallaatioElävien aalloilla (2016)

Lisää pätevää kotomaista musameininkiä jostain indien ja undien kartoittamasta maastosta. Robert Ensio Niemistön liidaama kokoonpano voi myös kuulostaa jonkun korvaan köppäiseltä, mutta ei niin köppäiseltä. Vähän välimallin fiilis tulee hetkittäin levystäkin. Parhaat biisit ovat oikein hyvää rokkipoppia tai poppirokkia. Tyttöystävä, Kun mä olen vainaa ja Keskustaan soivat melkoisen vakuuttavasti. Vaihtaisin radioaaltojen vieraannuttavat Sannit ja Bruno Marsit milloin hyvänsä tällaiseen musiikkiin. Vain Loputon yö -biisi lipsahtaa pännimisen puolelle. Ja missä kaikkia Tampereen ug-skenen pätevimpiä toimijoita voi nimittää ihan 1970-lukulaisittain edistyksellisiksi, eihän tämä ole kuin tämmöistä myöhäiskapitalistisen ajan minä-musaa. Ero siihen radiokökköön vain on, että Itä-Hollola Installaatio esittää hyvää minä-musaa. Kyllä tämmöiselläkin kelpaa potkia eteenpäin.

Depeche ModeSpirit (2017)

Viimekertaisen levykatsauksen heikoin lenkki oli kansainvälisesti suosittu entinen oma suosikkini Jamiroquai. Tämänkertaisen levykatsauksen heikoin lenkki on kansainvälisesti suosittu entinen oma suosikkini Depeche Mode. Ei tämä vain suostu potkimaan. Spirit-albumilla Depparit ovat vielä enemmän oma tribuuttibändinsä kuin 12 vuoden takaisella Playing the Angelilla, jonka takakannen itsetarkoituksellinen ”pain and suffering in various tempos” kyllästytti jo ajatuksena. En minä siksi Deppareista tykännyt. Uuden levyn ennakkosingle Where’s the Revolution oli kieltämättä pätevä tapaus. On latteaa havaita etukäteen kuultu hittibiisi kerta kaikkiaan parhaaksi, mitä bändillä on juuri nyt annettavanaan. Ja kuitenkin… Eiväthän nämä muutkaan biisit huonoja ole, eivät välttämättä edes keskinkertaisia. Niiden kuunteleminen putkeen vain on tylsähköä puuhaa. Päätösbiisi Fail pelastaa vielä, mitä pelastettavissa on. Ehkä tämä vielä tästä.

Mainokset