Uudehkojen levyjen arvioita #35

Tulihan se kesä sieltä! Ja tulihan yksi odotettu levy. Tuli myös pari muuta levyä, sekä edelleen nippu kiinnostavia levyjä, joihin Mus.Org.Skyn bloggari ei ole kesä-muka-kiireissään vielä ehtinyt tutustua. Mutta, öö, asiaan.

SamannaSamanna (2017)

No niin! Livenä loistava Samanna on myös levyllä loistava. Mopo ja Ville Leinonen antoivat keikkojensa jazzillisen räiskeen vesittyä Laivalla-albumillaan, mutta Samanna ei ole mennyt samaan halpaan. Samanna-albumi on tuotettu undergroundintuoksuiseen lofi-tyyliin. Tälle kirjoittajalle keikoilta läpitutussa matskussa on vain yksi kauneusvirhe. Yhtyeen ”hitti” Ruohonleikkuri on näet sijoitettu käyntikortinomaiseksi avausraidaksi. En ole koskaan innostunut tuosta kappaleesta, minusta siinä on suorastaan noveltyn leima. Klassikkobiisejä pursuavilla albumeilla on kuitenkin tapana jossain vaiheessa häivyttää kiinteät biisijärjestyksensä kuulijan päässä. Aika näyttää, onko Ruohonleikkuri tulevaisuudessa yhä se kappale, josta levy (tai bändi) muistetaan vaiko ”miksi v-tussa tämä on eka biisi?” -ihmetyksen aihe. Sitä seuraava Laulu ystäville on melodisempaa Samannaa, hyvä sävellys ja lämmittävä sanoitus. Tavaramaniassa on ehkä klassisin pitkään aikaan tehty saksofoniriffi. Tosi funky Pyöräilylaulu ja muuten vain harvinaisen pätevä Valokuva tiivistävät minusta kaikkein parhaiten sen, mistä Samannassa on kysymys. Lempibiisini on kuitenkin Sydänkäpynen, jota parempaa uutta sävellystä ei ole kuunaan kuultu. Lyhyt argumentti jazz-musiikille ei ole lyhyt, ja ilman sen välillä mukavasti hukkateille ajautuvaa jammailua tämä levy olisi jotenkin suppeampi juttu. Muuten! Olipa kerran vuosi 1999, ja nuori & kapinallinen meitsi näpytteli ikävä kyllä julkaisematta jääneen utopian- ja dystopiansekaisen romaanin. Siinä esiintyi Peacenik-niminen artisti, johon aiemmin vain kaupallista massatuotantomusaa kuullut teini-ikäinen päähenkilö ihastui päätä pahkaa. Peacenik esitti biisejään kitaralla, mutta hänen musiikkinsa oli kirjoittajan päässä melodisesti harvinaisen täsmälleen sitä, mitä Samanna on parhaimmillaan. Kantsii jo uskoa: tämä on yksi vuoden levytapauksista, Samanna on kaikilta osin tosi hyvä ja parhaimmistonsa osalta järisyttävän & hykerryttävän hyvä albumi.

Samanna

Dolls Are CreepyElectric Nightmares (2016) ja Back in Business (2017)

Jostain käsittämättömästä syystä Mus.Org.Sky ei ole aiemmin arvioinut guggahtavan kuva- ja musiikkitaiteilijan Tiina Vanhapellon oman projektin, Dolls Are Creepyn, levytyksiä. Korjattakoon se vääryys välittömästi! DAC:n minikokoiset CD:t ovat kiehtovasti ilmestyneet visuaalisten kokonaistaiteellisten vihkojen takasisäkansissa. Tyypillisen mahtavaa, että molemmat marssijärjestykset kyseenalaistetaan: levy ei ole kuvataiteen kylkiäinen eikä kuvataidevihko musiikin kylkiäinen, vaan ne ovat täysin tasa-arvoisia Tiinan taiteilijapersoonan puolia. Musiikin toteutuksesta vastaa Tiinan lisäksi – luonnollisesti – hänen kumppaninsa Tomi ”Pursu” Leppänen. Pääosa DAC:n musasta on päätekijänsä syntymäajankohtiin assosioituvaa synapoppia, jollaisesta en itse ole muuten viime vuosina välittänyt. Kuitenkin DAC – kuten sukulaisilmiönsä Guggensizer – on kuulostanut keikoilla mukavan amatöörimäisessä inhimillisyydessään perin tuoreelta, ja vastineeksi tarvitaan nämä levyt, joilla soitto menee kohdilleen. Electric Nightmaresin raidat Hammock ja Pink Bunny ovat ihan erityisen hyviä. Dolls in Hollywood -kappaleessa vierailee Jukka Nousiainen sähkökitaroineen, ja lopputulos on yllättävän punkkia. Back in Businessilla yllättää akustinen Jehovah Blues, joka antaa ymmärtää, ettei DAC mahdu tavaramerkkityylinsä karsinaan. Hyvä näin. Ja juu, on se Oispa kaljaa -renkutuskin mukana. Kyllä kelpaa Dolls Are Creepyn renkuttaa. Jee.

JamiroquaiAutomaton (2017)

Silloin, kun Tampereen nyky-undiesta ei vielä ollut tietoa, tämä tykkäsi Jamiroquain kaltaisista yhtyeistä. Kaikki tähänastiset Jamiroquai-albumit ovatkin olleet aivan hyviä, kimaltavimpana helmenä vuoden 1996 Travelling Without Moving (sisältää mm. ysäriklassikon Virtual Insanity). Mutta eipä vain pelitä tämä uutuuslevy. Varhaiset acid jazz – ja rare groove -vaikutteet ovat jääneet matkan varrelle, ja Automaton on lähes alusta loppuun silkkaa elektrodiskoa. Sitähän tietysti voisi tehdä niin kuin Guggensizer, mutta ikävä kyllä Jay Kay ei tajua lofi-estetiikasta yhtään mitään ja on mennyt hifittämään koko albumin ärsyttävällä ”mää haluan mun biisit säihkyvimpiin Lontoon, New Yorkin ja Ibizan klubeihin soimaan” -tyylillä. Vain yksi kappale, Summer Girl, on edes soinnutuksiltaan vanhaa kunnon Jamiroquaita, muutama on vähän sinnepäin. Valtaosa albumista on aivan silkkaa Pyhää Keskinkertaisuutta, jonka olemuksen voit lukea Mus.Org.Skyn taannoisesta Röyksoppin levyarviosta. Jamiroquai tulee heinäkuussa esiintymään Pori Jazziin, jossa Samanna ei vieläkään esiinny. Voihan se olla ihan hyväkin.

Mainokset