Uudehkojen levyjen arvioita #34

Musiikin kiertokulku on taas kanniskellut Mus.Org.Skyn bloggailijan nenun eteen erityisen hyvältä kuulostavan levyn, jolla uutuus ja tuttuus lomittuvat kuin tehdastyöläiset suhdanteen laskiessa. Pari muutakin tapausta on päätynyt kuunteluun, mutta aloitetaan sillä parhaalla:

Ebbot Lundberg & The Indigo ChildrenFor the Ages to Come (2016)

Tämä naapurin Epotti vaikutti aikanaan The Soundtrack of Our Lives -bändissä. Itse tykästyin siihen jo 2001 ilmestyneen Behind the Music -albumin aikoihin, eikä yhtyeen tuotannosta lopulta löytynyt muita heikkoja kohtia kuin vuoden 2004 Origin Vol. 1, joka jäi himpun keskinkertaiseksi. Miekkosen sooloura lähti käyntiin kangerrellen, mutta nyt uuden kokoonpanon kanssa mennään taas kympillä – ja varsin tutunkuuloisesti. Ehkä tämä onkin nyt Ebbot Lundbergin TSOOLoura. For the Ages to Come sisältää kymmenen laadukasta hipahtavan retrohtavasti rokahtavaa biisiä, joiden esittäjä voisi ihan hyvin olla The Soundtrack of Our Lives ja albumi näin ollen neljä vuotta odotettu jatko-osa bändin Throw It to the Universe -levylle. Jokin on ehkä muuttunut, mutta paljon useampi asia on täysin muuttumatta ja koska musa on näin hyvää, sillä ei ole mitään väliä. En ole ikinä omistanut Levi’s-farkkuja, mutta ”quality never goes out of style” on taas kerran pätevä slogan. Tärppibiisejä, öö… Drowning in a Wishing Well, erityisesti. Mutta vielä mieluummin koko plätty. Takataan roos.

Honey B. & T-BonesTime Was (2016)

Aija ”Honey B.” Puurtinen käväisi maaliskuussa Tampereen musakirjastossa lähinnä puhumassa, joskin myös pieni jonimitchellmäinen laulukatkelma kuultiin. Jatkoksi oli paikallaan tutustua Honey B. & T-Bonesin uusimpaan levyyn, joka on… ihan oukei. Bändin vahvuudet ja heikkoudet ovat niin ilmiselviä, etten viitsisi edes mainita, jos olisin kirjoittanut aiheesta ennenkin. Muusikot soittavat tosi hyvin, Aija laulaa hyvin ja persoonallisesti, biisien toteutusratkaisut toimivat ja itse biisitkin tuppaavat olemaan kohtuuhyviä. Lopputulos on silti vähemmän puoleensavetävä kuin luulisi, sillä HBTB on todella jumissa ysärin (noin vuoden 1998) ideamaailmassa ja hyvä laulutaito ei peittoa vaatimatonta englannin ääntämistä. Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen tasoisille huippuosaajille lienee turha kitistä sanomisen tarpeesta ja annettavasta? Ihan hyvä plättyhän tämä Time Was on. Sauna, Tar & Booze (ääntyy ’soonä toorän blyys’) on aika hölmö, mutta One Day You Love Me, Follow Me ja Forest in the Water oikeasti sangen pelittäviä. Ai niin, ja Time Was oli tietysti alun perin Canned Heatin biisi. Mutta Talmud Beach on enempi tätä päivää.

Teksti-TV 6661,2,3 (201666)

”Meillä oli jopo, joka karkasi käsistä.” Teksti-TV Yy,Kaa,Koo on se hassuniminen bändi, jossa on monta kitaristia ja laulaja, jota ei kuule kitaristien alta. Satunnaiset palat bändin eepeiltä kuulostivat ekoilla kerroilla hyvältä hyvissä nousuviineissä (kiitti Aku), mutta samoista eepeistä kasattu albumi ei toimi kotikuuntelussa (yksin & selvin päin) laisinkaan. 12 biisiä on lähes yhtä kuin 12 kertaa sama biisi vielä ihan eri mitoissa kuin Ramonesilla – kirjaimellisestikin, sillä kestot lähenevät kymmentä minuuttia ja viime metreillä (Kuusitoista vuotta sitten) pyyhälletään yli. Yy-Kaa-Koo-Väri-Tee-Vee jää yllättäen lähes noveltyksi. W,T,F? Nyt ymmärrän, miksi bändin haastattelut ovat olleet niin tylsiä: NE ovat tylsiä. Ihan hupaisaahan se on kerran: yhdistä Velvet Underground pitkäpiimäisimmillään, Hawkwind, Can, The Cure, My Bloody Valentine, Fu Manchu ja Kotiteollisuus – eikä välimuotona, vaan yhdistelmämuotona kaikki päällekkäin. Kai Tuhatvuotinen harharetki (nimestään huolimatta vain 4:20) ja Hautakivi (8:40) olisivat aika mahtibiisejä ilman niitä kaikkia muita. Tekstarit voisivat olla hyvä bändi, mutta 6,6,6 on 4476-sekuntinen harharetki.

Mainokset