Uudehkojen levyjen arvioita #33

Tällä kertaa Mus.Org.Skyn levykatsauksessa on mukana ainoastaan kotimaista ”maanalaista” tuotantoa. Toki vain yksi kolmesta on varsinainen omakustanne, mutta radiossa näitä levyjä ei soiteta ja muista medioista niille ovat antaneet huomiota enintään varsinaiset musiikkimediat – Soundi, ehkä. Itselleni tämä musiikki edustaa luonnollisesti ihan eri lailla tätä nyt elettävää ajanjaksoa kuin mikään Vesala tai Madafakin darra. Siispä asiaan.

Hulda Huima & Hitaat SekunnitHulda Huima & Hitaat Sekunnit (2017)

Tammikuun 13. päivä kuluvaa vuotta oli melkoinen päivämäärä suomalaisessa indiemusassa. Litku Klemetin Juna Kainuuseen -läpimurron lisäksi päivänvalon näki Hulda Huiman eli Minna Kallisen toinen albumi. Hitaat Sekunnit -taustayhtyeessä soittaa mm. Juuso Paaso, joka on mukana myös Mustat Kalsarit -bändissä, joka säesti Huldaa hänen ensimmäisellä levyllään. Lisäksi tällä kiekolla soittaa koskettimia Juuson albumin tuottanut Kalevi ”Tomi” Suopursu. Piiri pieni pyörii. Vaikka pieni yhteys Juuso-musaan kuuluukin, tämä on selvästi Hulda Huiman oma juttu ja hänellä on ihan oma artistinen identiteettinsä. Ensimmäinen biisi on nimeltään Ei rokki vaan blues, ja biisi tosiaan on enemmän bluesia kuin rokkia – joskin myös aika paljon tällä levyllä läsnäolevaa folkpoppia. Huldan äänenkäyttö on miellyttävän mutkatonta ja konstailematonta. Tämä tuo levylle mukavan hilpeän leiman, joka palauttaa mieleen – jälleen – 1990-luvun indiepopin. Sen vastapainona on erityisesti vinyylin kakkospuolella joitakin varsin mollivoittoisia viisuja, joita ei välttämättä ilahduttaisi kuulla niin monta peräkkäin. Toisaalta Synkkyyttä vastaan -biisin säkeistömelodia on loistava. Tyylillistä kirjoa hämmentävät vielä iskelmävaikutteet, jotka eivät missään vaiheessa levyä ole kovin kaukana. Homma on silattu loistavilla kitarasuorituksilla (asialla käsittääkseni Juuso), jotka tuovat kaivattua psykedeelisen bluesahtavaa särmää. Hulda Huima & Hitaat Sekunnit ei ole uusi lempialbumini, mutta täydentää mainiosti nykyisen indie/undie-tarjonnan moninaisuutta.

Jutta HalmetojaSyystä kevääseen (2016)

Pispalan hippi Jutta Halmetoja tekaisi viime vuonna levyn, jonka julkkarikeikkaa olin kuulemassa. Tarvittiin vielä toinen keikka tämän vuoden puolella, ennen kuin menin ja ostin CD-omakustanteen. Jutan vakavahenkinen nykyfolk ei ole omin tyylilajini, mutta Jutta esittää sitä hyvin ja biisit ovat hyvin kirjoitettuja. Olen rakastanut sinua on ihan erityisesti melkoinen ”klassikko”. Hetkittäin toteutus on liiankin vakavaa, jopa synkkää. Esimerkiksi Juna on hyvä sävelmä ja tekstikin, mutta lopputulos muistuttaa surullista virttä. Virsimäisyys ei ole välttämättä sattumaa, sillä Jutan teksteissä on paljon hengellisiä vaikutteita – vähän kuin Joose Keskitalolla, joka tulee musiikillisestikin mieleen. Jutan ääntä ja kaunista suomen sanojen soljuttelua kuuntelen itse kuitenkin paljon mieluummin. Nätit äänet on myös taustalaulajilla (Niina Mönkkönen, Lotta Karppi ja Tuuli Kaukoranta), sekä yhdessä että erikseen. Syystä kevääseen ei ole joka sään levy, mutta kyllä tälle oma fiiliksensä löytyy. Hyvinkin.

U.F.OjalaItsestään huolta pitävä nuori mies (2016)

Näkemälläni keikalla U.F.Ojala sekä vakuutti että ei vakuuttanut. Bändi soitti hyvin, ja tykkäsin tyylilajista eli bluesahtavasta psykedeelisestä vaihtoehtorockista. Laulaja (se varsinainen Ojala) ja lyriikat jättivät kuitenkin kylmäksi. Sama vika on tallella tällä rahikaisella, U.F.Ojalan albumilla. Periaatteessa tykkään meiningistä – edelleen. Risto Ylihärsilä on ehkä tuottanut bändin soundin hieman persoonattomaksi, mutta kyllä sieltä hyvän perusfiiliksen tunnistaa. Laulu on miksattu osaksi äänikokonaisuutta, mikä asianhaarat tuntien sopii ainakin minulle. Vähän latteaksi kaikki kuitenkin jää. Jotkin tekstit särähtävät edelleen korvaan, ja persoonallisuutta kaipaisi bändisoundiakin enemmän – lauluääneen. En minä sille mitään mahda. Itsestään huolta pitävä nuori mies sopii parhaiten vaihtoehtokulttuurisen seurueen hilpeään koti-illanviettoon, jossa musasta välittyvä kokonaismeininki on tärkeämpi kuin yksityiskohdat. Ja En halua enää -päätösbiisin angstinen möykkä saa taatusti ansaittua huomiota.

Mainokset