Uudehkojen levyjen arvioita #32

Nämäkin menivät ilmestymään. Joukossa on yksi omassa lähimmässä piirissäni varsin odotettu uutuus, yksi joissakin muissa piireissä odotettu ja se kolmas, hömph, kai sille kaikesta päätellen oma yleisönsä on. Siispä asiaan.

Kirjastolevy (2017)

Kirjastot ovat hirveän mukavia paikkoja, ja niiden merkitys suomalaiselle kulttuurille on mahtava. Jälkimmäisen alkaa nyt tällaisena yhteiskunnallisesti hankalana aikana tiedostaa myös itse kirjastoväki. Hyvin sitä kuvaa tämä Kirjastolevy – kokoelma kiinnostavien ajankohtaisten artistien ennenjulkaisemattomia biisejä, saatavilla vain kirjastoista. Aika jees! Yhtä lailla jees on itse artistikattaus. Albumin 13 esittäjästä Jarkko Martikainen on kaikkein eniten valtavirtaa, ja valtaosa heistä on tällaista Itä-Hollola Installaatiota, Pekko Käppiä, U.F. Ojalaa, Sur-ruria ja muuta, mitä on tullut vastaan indie- ja undie-ympyröissä, vaan ei radioaalloilla. Näin kirjastolaitos, joka ylläpitää hienosti klassisen, jazzin, näyttämö- ja kansanmusiikin asemaa Suomessa, tulee linjanneeksi oman manifestinsa suomalaisesta populäärimusiikista: ei kiitos kaupallista valtavirtaa! Nannaa. Hieman hyvää fiilistä latistaa se, ettei Kirjastolevyn sisältö ole niin mahtava kuin voisi olla. Samannan Vakavanaamainen mies on plätyn paras biisi. Jukka Nousiainen on oma itsensä, ja Hyllyjen välissä rock ’n’ roll on varsin oolrait, joskin vasta jukkanousiaismainen toteutus nostaa sen kunnolla esiin. Vaeltava Vitsaus on kodikkaan mukava avausraidalla Saanko kävelyttää sun hauvaa, kun taas The Sultansin 10-minuuttinen huonosti rytmissä pysyvä päätösjami Music Dept. Stew menee överiksi ja jää puolivitsiksi. Ikävä kyllä moni tunnetumman artistin biisi (Martikainen, Samae Koskinen) on aika puolivillaista nössöilyä. Siinäkin mielessä ug vetäisee Kirjastolevyllä näyttävän voiton. Kyllä tämä kannattaa kuunnella kaikesta huolimatta. Kirjastoon siitä!

The 1975I Like It When You Sleep for You Are So Beautiful Yet So Unaware of It (2016)

Kun bändin nimi on The 1975, siltä voisi odottaa rockin, soulin, folkin, bluesin ja jazzin maailman luonnollisinta fuusiota kruunattuna soundeilla suoraan maailmasta, josta meikäläisen ikäryhmä on pohjimmiltaan kotoisin. Vaan ei. Brittiläinen indieen assosioituva bändi (ja indie on tässä hyvin eri asia kuin undie, muistakaatten!) kuulostaa hittibiiseissään (Love Me, Somebody Else) täysin erehtymättömältä 1980-luvulta ja isossa osassa muita albumiraitoja viime vuosikymmenen lopulta (Coldplay tai The National maalailevimmillaan). Ihan mielenkiintoinen The 1975:n hybridi on, ei voi kieltää, eikä levyä voi mitenkään nimittää huonoksi. Vähän tylsähköksi se silti jää. Biiseissä pitäisi olla enemmän oikeaa sisältöä, eikä vain soundeilla fiilistelyä.

Robbie WilliamsThe Heavy Entertainment Show (2016)

Yksi oudoimpia asioita tämän kirjoittajalle on käsittää, kuinka ”Rupi” Williams saattoi vielä vuosikymmenen alkaessa tuntua hyvin tärkeältä ajankohtaiselta artistilta. Ajankohtaisuus on karissut siinä, missä tärkeyskin. Vuonna 2012 julkaistu Take the Crown oli Robbien siihen asti tyhjänpäiväisin kiekko, sen jälkeen on ilmestynyt epäkiinnostava jatko-osa vuoden 2001 ”swing”-levylle ja nyt sitten saamme tämän Raskaan Viihteen Näytöksen. Soundit levyllä ovat niin raskaat, että mitä hiton aikaa Villijamssi luulee elävänsä? 2011? Kun Florence + the Machinen Ceremonials ja Adelen 21 ilmestyivät? Kai se on niin pihalla, ehkä koko valtavirta on. Lisäksi tämän levyn keskimmäiset biisit ovat niin surkeita, että ihmetyttää, miksi edes yritän kuunnella näitä. (Tämän arvostelun spin-offina voisi mainita, että kuuntelin jokin aika sitten lopultakin Madonnan viimeisimmän Rebel Heart -albumin. Se oli huono. Siis ihan yksiselitteisesti HUONO.) Mutta ähäguddi, kyllä Heavy Entertainment Show’lla on myös muutama hetkensä. Levyn avaava nimibiisi sekä hitti Party Like a Russian ovat omassa tyylilajissaan aivan oolrait, ja levy päättyy hienosti: Hotel Crazy (mukana Rufus Wainwright) ja Sensational ovat ihan oikeasti hyviä biisejä. The Heavy Entertainment Show’sta saisi suht’ hyvän EP-levyn, joka olisi kaikkeen muuhun v:n 2009 jälkeiseen nähden ylivertaista Williams-musaa. Ensiapujoukot! Elvyttäkää Robbie! Se on henkitoreissaan, mutta vielä hengissä.