Uudehkojen levyjen arvioita #31

Ohhoh!! Näin on sekin päivä nähty, että Mus.Org.Sky arvioi vuonna 2017 ilmestyneen levyn. Siis yhden. Muut ovat vielä turvallista vuosikertaa 2016. Sitä vuosikertaviiniä on myös satsin paras plätty, vaikka odotetuin onkin se uusin. Nö jöö, asiaan.

The Divine ComedyForeverland (2016)

Irlantiin emigroituneen Neil Hannon -nimisen britin despoottimaisesti pyörittelemä The Divine Comedy -bändi on ehtinyt laskujeni mukaan yhdenteentoista levyynsä. Viittä ekaa en ole kuullutkaan. Suomessapa oli jo ennen tämän yhtyeen olemassaoloa Jumalainen Näytelmä -bändi. Taatusti se ei ollut näin hyvä. The Divine Comedy on tehnyt jo pitkän aikaa omassa tyylilajissaan (tyylikäs, barokkinen ja hieman postmoderni, usein orkesterilla vahvistettu brittipop) aika tuhoavan varmaa jälkeä, ja kuuden vuoden tauon päätteeksi markkinoille lykätty Foreverland on jälleen vuoden parhaita levyjä. Ei tietysti Jukka Nousiaisen tasoa, mutta hyvä näinkin. Catherine the Great on musertavan hyvä sävellys, I Joined the Foreign Legion (To Forget) myös mahtavan oivaltava sanoitus. Huonoja biisejä Divine Comedyllä ei ole tavannut olla enää pitkään aikaan, joskin muutama kipale jää vähän välimalliksi. Yksi kiehtovimpia piirteitä Foreverlandissa on se, ettei Neil Hannon selvästi elä 2010- tai edes 2000-lukua. Hän vain musisoi, bändeineen ja orkestereineen. Mikäs siinä.

Litku KlemettiJuna Kainuuseen (2017)

Oi, Litku! Voi itku! Ensin vilpitön ihailunsekainen tunnustus. Ei ole paljon parempaa kuin Sanna Klemetin ja hänen levynsä viime aikoina keräämä arvostus ja suosio. Hän on, ja toivottavasti tulee olemaan, ”meidän” artisteja: Litku on netissä, sanomalehdissä ja kenties radiossakin, mutta Litku on esiintynyt Onkiniemessä, Maagillisessa teatterissa ja jopa Kirnupiimäfestillä. Vielä tärkeämpää on, että Litkulla on loistavia biisejä! Jääkuningatar ja Juna Kainuuseen ovat instant-klassikkoja, eikä Tähtiyö tule kaukana perässä. Jääkuningattaren intron ensimmäinen kuuntelukerta on jopa 2010-luvun musiikillisia avainhetkiä. Se soundi! Neljäs oikein hyvä biisi uudella soololevyllä on Elämä vain iltaa. Mutta sitten. Ymmärrän kyllä, että populäärimusiikin klassisimpina kausina levykokonaisuudet ovat muotoutuneet viikkojen eivätkä vuosien kuluessa, ja siinä, potentiaalisen keskeneräisessä spontaaniudessa, on lukuisien levyjen hienous. Itse kuitenkin pidän erityisesti biisejä Nuori mude ja Mäkkärirakkautta ilmanaikuisena tyhjäntäytteenä. En aina innostu Litkun teksteistä sinänsä, mutta yhdistyneinä upeaan musiikkiin ne saavat uusia merkityksiä. Jos sanoitus on vähän mälsä ja biisikään ei ole häävi, niin why bother? Tekstittäjänä Litku on minusta viime vuosikymmentä, lähellä Riston ja PMMP:n yhtymäkohtaa. Musa on kuitenkin 70-lukuviittauksistaan huolimatta – vai niiden takia? – tätä päivää. Tästä lyhyestä albumista saisi mielettömän EP:n. Juuei, Litku ja kaikki litkuilijat ympäri maan, tämä ei ole teilaus. Tykkään parhaista biiseistä aivan sssssikana, ja mieluummin niitä loppujakin kuuntelee kuin… Sannia.

SantanaSantana IV (2016)

Taas niitä ideoita, jotka jakavat mielipiteet jo paperilla: kootaanpas jo kauan aika mutaisissa vesissä rämpineen bändin klassinen yli 40 vuotta sitten hajonnut kokoonpano uudelleen yhteen! Ihan kuin kaikki olisi niin kuin silloin ennen… ja mikään ei ole. Minusta Santanan kolmas ja varsinkin toinen levy ovat ihan hyviä, mutta parhaat räiskäleensä Carlos ja kumppanit taisivat paistaa myöhemmin Gregg Rolien ynnä muiden lähdettyä tiehensä. Ne olivat enempi fuusiojazzia. Santana IV taas on valtaosin geneerisintä ”psykedeelistä” lattarirokkia ikinä. Ei progressiivista, vaan regressiivistä. Tyyli on 90-prosenttisesti löydetty katsomalla taaksepäin (omaan ”kulta-aikaan”) ja, kuten arvata valitettavasti saattaa, 10-prosenttisesti katsomalla 10-luvun valtavirtaan. Taustamusana Santana IV:tä kyllä kuuntelee, mutta kuvaavasti klassinen kokoonpano löytää sen yhden ainoan kerran ihan oikean sävelen Ronald Isleyn vieraillessa raidalla Love Makes the World Go Round. Siinä on fiilistä, joka muulta, vanhan Santanan kliseistä mielikuvaa orjallisesti imitoivalta albumilta puuttuu.

Paul SimonStranger to Stranger (2016)

Lakkasin seuraamasta Simpan ja Karvisen säveltävän osapuolen tekemisiä jo ysärillä. Kun lähimenneisyydessä hoksasin, että vielä 1990 ilmestynyt The Rhythm of the Saints oli aivan kiva älppy, luonnollisesti sytytti, että voisihan tuota uudempaankin tuotantoon tutustua. Paitsi, että… lieneekö väliä? Simonin 2000-luvun parhaana pidetään Surprise-albumia (2006), joka on yllättäen aika ambient pop -sävyinen… muunnelma siitä, mitä Paul on aina ennenkin tehnyt. Tässä on myös uusimman Stranger to Strangerin ongelma pähkinänkuoressa. Kun se yrittää kyllä ihan kivasti etsiä uusia muotoja (ja kunnia sille), mutku se sisältö on sitä samaa ja sen parhaat ideat on selvästi käytetty jo 30–50 vuotta aiemmin. Wristband ja varsinkin Cool Papa Bell ovat kohtalaisen mukavia biisejä, mutta ennen vanhaan nekin olisivat kelvanneet lähinnä täytteeksi. Tähdennän vielä, ettei Stranger to Stranger ole huono levy eikä nykyinenkään Paul Simon huono artisti. Mutku… Bridge Over Troubled Water. Parsley, Sage, Rosemary & Thyme. Ne ovat niitä suositeltavia.

Mainokset