Uudehkojen levyjen arvioita #30

Vielä yksi satsi vanhalle vuodelle! Mukana on yksi kiinnostava kotimainen debyytti, yksi kiinnostava ulkomainen kolmosalbumi sekä yksi alun perinkin epäilyttänyt semikotimainen comeback-plätty. Kaikki kolme ovat ilmestyneet 2016.

Bon Iver22, a Million

Amerikkalainen, Justin Vernonin luotsaama Bon Iver julkaisi vuonna 2007 aika käänteentekeväksi osoittautuneen indie folk -albumin For Emma, Forever Ago. Sitä seurannut Bon Iver (tai ”Bon Iver, Bon Iver”) ei välttämättä ollut paljon kehnompi, mutta johtuiko sen saama huomio yhä edellisen levyn ansioista? Pitkän odotuksen jälkeen meillä on uusi 22, a Million, joka poikkeaa radikaalisti Bon Iverin aiemmasta tuotannosta. Erityisesti kakkosraidalla 10 d E A T h b R E a s T kuullaan niin outoja ääniä, että mielikuvat kuulaasta folkmusasta voi unohtaa. Myöhemmissä biiseissä Justin pyrkii luomaan uuden synteettisen ja vanhan orgaanisen soinnin kompromissin. Parhaimmillaan 22, a Million on erittäin hyvä ja tuulettaa sekä sovinnaista genreajattelua että kuulijan odotuksia. Sen sijaan esimerkiksi 715-biisin vocoderit ovat pelkästään banaaleja. Indie ei ole yhtä kuin undie, ja kokeellisenakin päivänä Bon Iverin vaikutteet löytyvät joskus ihmetyttävän läheltä kaupallista valtavirtaa. 22, a Million on kiinnostava levy, sillä on monta hyvää biisiä ja maukkaimmat äänikokeilut ovat tiukasti tätä päivää. Harmiksi sen vallankumous jää vähän puolitiehen.

KuparilinnaKuparilinna

Aurinko on niitä biisejä, jotka jäävät oikeasti mieleen vuodesta 2016. Sen olisi kuulunut olla viime kesän hitti (yhdessä Monkeesin You Bring the Summerin kanssa), mutta korruptoituneita formaattiradioita ei voinut vähempää kiinnostaa. Kuparilinnan esikoisalbumilla Aurinko loistaa kirkkaimpana tähtenä, ja muitakin samansukuisia hyviä retropopbiisejä löytyy. Ikäväkseni levyltä löytyy paljon muutakin. Tavoitteena lienee ollut luoda 1960-luvun (jälkipuolen) suomalaisen sävelradiopäivän soundtrack, josta löytyy molli-iskelmää siinä missä hippipoppiakin. Harmi vain, että ensin mainittu menee itselläni täysin ohisektoriin. Ei mahda mitään, kokonaisuutena Kuparilinna on pettymys. Aurinko jää kuitenkin paistamaan pitkälle seuraavaan kevääseen.

Paul Oxley’s UnitBlack Gold

Siinä oli earl grey mennä väärään kurkkuun, kun viimein oivalsin, että radioissa soinut Helsinki Town on takavuosien tähtiyhtye Paul Oxley’s Unitin paluusingle. Massiivisesti tuotettu neljän soinnun valtavirtahitti ei ihan edusta sitä, mitä Malcolm ”Paul Oxley” Campbellilta odottaisin ja eritoten toivoisin. Black Gold -albumia kuunnellessani hämmennyn lisää. Yrittääkö Paul Oxley’s Unit olla Coldplay? Our Little Secret ja The Prisoner ovat kohtuumukavia biisejä, mutta ajantasaista tai -kohtaista levyn äänipaisuttelu tuskin on. Näteimmät balladit ovat varsin kuunneltavia, mutta toisaalta aika persoonattomia. Black Gold ei ole huono levy, mutta kuuntelen tulevaisuudessakin paljon, paljon, paljon mieluummin Living in the Western Worldia vuodelta 1981.

Mainokset