Uudehkojen levyjen arvioita #3

Levyjä sen kun ilmestyy. Useimmat niistä eivät tätä kirjoittajaa paljon kiinnosta, mutta aina silloin tällöin eteen tulee jokin aivan erityisen kiinnostava uutuusjulkaisu. Tänä syyskautena sellainen on ollut…

Vanessa and the O’sStories for Watering Skies

Ranskalaisen Vanessa Contenay-Quinones’n ja hänen yhtyeensä erinomainen ensialbumi La ballade d’O ilmestyi vuonna 2005. Vanessan yhtye ei ollut aivan mikä hyvänsä pariisilaispumppu. Sen jäseniä nimittäin olivat ruotsalainen Atomic Swing -liideri Niclas Frisk, amerikkalainen ex-Smashing Pumpkins -kitaristi James Iha sekä toinen ruotsalainen, Popsicle-yhtyettä luotsannut Andreas Mattsson. Pitkän tauon aikana kokoonpano on kuitenkin mennyt uusiksi: Friskiä ja Ihaa ei kuulla uutuuslevyllä, vaan heidät on paikattu jälleen uudella ruotsalaiskaverilla nimeltä Markus Jägerstedt. Kuuluisista yhteistyökumppaneista huolimatta Vanessa on aina luonut itse merkittävän osan yhtyeen materiaalista, ja niinpä Stories for Watering Skies on aika lailla yhtä hieno albumi kuin debyyttikin. Uusi soundi on entistä elektronisempi, ja vaikka tämän voi kuitata trendipelleilynä, biisit ovat edelleen oikeasti hyviä. Avausraita Any Given Monday kävisi vaikka popklassikosta, eivätkä Sweet Nothing, Vivre ja Débile matin jää paljoa jälkeen. Laulukielenä on tosiaan yhtä usein ranska kuin englanti, mistä tulee tietysti mieleen Stereolab. Vanessan lauluilmaisukin on hetkittäin lähellä Laetitia Sadieria. Hyvä chanteuse on aina parempi kuin jumbojetillinen standardi-MTV-piipittäjiä.

Earth, Wind & FireNow, Then & Forever

Kuulin ja hieman näinkin Earth, Wind & Firen livenä Porin Kirjurinluodossa viime heinäkuussa. Bändi tuntui olevan hyvässä vedossa, joskin netissä törmäsi väittämiin, että live-esitys hyödynsi jonkin verran valmiita taustanauhoja. Saattaa olla. Mutta EW&F on levylläkin varsin mukavassa vedossa. Now, Then & Forever ei loppujen lopuksi juuri häviä bändin klassisimman kauden albumeille – lukuun ottamatta sitä kaikkein hienointa eli I Amia. Love Is Law, My Promise ja Guiding Lights muodostavat nykysoulin tasoon nähden poikkeuksellisen mainion biisikolmikon, ja myös instrumentaali Belo Horizonte on erittäin mukava. Kirves iskeytyy kiveen parissa elektronisempaa nykydancea liehittelevässä kappaleessa (Dance Floor ja Night of My Life), mikä tyyli ei kerta kaikkiaan istu yli 40-vuotiaalle EW&F:lle. Ei Now, Then & Forever mikään mestariteos ole, mutta sentään paras EW&F-plätty sitten Powerlightin (1983). Jo Philip Baileyn lauluäänen ja -vireen tähden albumi on tutustumisen arvoinen.

RaappanaTuuliajolla

Suomalaisia levyjä on tullut arvioiduksi harvinaisen vähän. Mainitaanpas sitten, että tällaiseenkin on tutustuttu. Raappanan ensialbumi Päivä on nuori (2007) ei ollut varsinaista ruudinkeksintää, mutta Maapallo (2010) ansaitsee aina yhtä mairittelevan tunnustuksen ”oikeasti hyvä”. Tuuliajolla on vähän sinnepäin. Jotkin biisit (etunenässä Kauas pois ja Kylmä kivi) ovat edelleen aidosti hyviä, mutta yleisesti ottaen se kuuluisa Jokin on tekemässä poislähtöä. Missä Maapallolla soi lämmin inhimillinen ymmärtäminen, siinä Tuuliajolla-levyllä soivat hieman enemmän laskukoneet. Soundimaailma on entistä kylmempi, sanoitukset hiukan yhdentekeviä ja myös Raappanan vahvasti Jamaika-henkisen vokaali-ilmaisun uutuudenviehätys karissut. Siitä huolimatta Tuuliajolla peittoaa Jukka Pojan nykyisen tuotannon mennen tullen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s