Uudehkojen levyjen arvioita #29

Ajankohtaisten albumien tutkiskelu on tällä kertaa tuonut eteen yhden helmen omasta kotikaupungista, yhden hieman himmeämmän hiukkasen rakkaasta naapurimaasta sekä yhden kiillotettaessa yllättävän kirkkaaksi paljastuneen kiven Clinton-Trump-landiasta – tosin Bernie Sandersiahan nuo musikantit kannattivat. Nyt asiaan.

Mara BallsVuorten taa

Olen kuulostellut Mara Ballsin eli Maria Mattilan levyä ja miettinyt, kuinka suuri vaikutus hänellä loppujen lopuksi oli Jytämimmien soundiin ja tyyliin. Vuorten taa on vain marginaalisesti 70-luvun hardrockia, useammin My Bloody Valentinen suuntaan taipuilevaa neopsykedeelistä indierockia, mutta sukulaisuussuhteen huomaa välittömästi. Marian kitarasta on irronnut makoisia riffejä, erityisesti Mitä sä odotat? -kappaleen riffi on välitön klassikko. Toisaalta levy on kuitenkin parhaimmillaan maalailevissa tunnelmissa. Ui on lempibiisini tällä albumilla ja yksi parhaista koko vuonna. Rumpukompit ovat joissakin biiseissä makuuni vähän liian yksitotisia, eikä rumpusoundikaan ole parasta tällä levyllä. Yleisesti ottaen tykkään kyllä soundiajattelusta (tuottajaa ei erikseen mainita, joten kunnia langetkoon Marialle ja äänittäjä-miksaaja Panu Raatikaiselle). Yleisesti ottaen tykkään koko levystä – tämä antaa jälleen uutta uskoa ja luottamusta siihen huikeaan musaskeneen, josta Mara Ballsin musa on kummunnut. Lisää!

Red Hot Chili PeppersThe Getaway

RHCP:n edellinen levy I’m With You (2011) oli lähinnä kohtalainen ja sitä edeltänyt Stadium Arcadium (2006) jopa vähän tylsä. Niinpä oli kulunut jo 14 vuotta chilipippureiden edellisestä oikeasti hyvästä plätystä. Uuden The Getaway -albumin avaava nimiraita on kaiken kukkuraksi ”joo ihan kiva mutta tämä on kuultu ennenkin” -osastoa. Mutta maltetaanpas. Yllättäen RHCP on saanut aikaiseksi monta ihan aidosti hyvää biisiä. Tietenkään Dark Necessities, The Longest Wave, Sick Love, Feasting on the Flowers ja kahden tosi erilaisen osan vuorottelu This Ticonderoga eivät ole mitään mullistavaa, jos tuntee By the Wayn ja Californicationin, mutta sentään pitkästä aikaa ihan varteenotettavaa chilipippurisaagan jatkoa. Levyn on tuottanut muun muassa Gnarls Barkleystä ja Gorillaz-yhteyksistä tuttu Danger Mouse – varsin hyvä tuottaja, joka oli hip ja cool lähinnä 5–10 vuotta sitten. Kenties raikas valinta RHCP:lle, mutta kaikkea muuta kuin ajanmukainen. Samaa kulttuurista jälkeenjääneisyyttä viestii Go Robot, joka muistuttaa, että dinosaurusten aikaskaalalla Daft Punkin Random Access Memories ilmestyi ihan äskettäin. Mutta eipäs nyt retostella liikaa, vaan digataan tälle kiekolle pujahtanutta hyvää. Chilipippurit eivät vielä ole poissa leikistä.

Blues PillsLady in Gold

Ruotsalaisten Bluussipilsujen debyyttilevy oli minulle pettymys. Potentiaalia tuntui löytyvän, mutta puolivillaisuuksiin jäätiin. Se potentiaali sai minut kuuntelemaan vielä toisenkin albumin, joka tuntuu hieman paremmalta. Osa 70-luvun hardrock-vaikutteista on työnnetty syrjään (2010-luvun jytäkesät taisivat mennä jo!) ja tilalla on isompi annos soulia. Laulaja Elin Larsson ei enää yritäkään kuulostaa Janis Joplinilta, vaan enintään Grace Slickiltä. Albumin avaava nimipala tuntuu korvissani huolestuttavan tavalliselta, mutta pidemmän päälle tunnistaa Blues Pillsin oman psykedeliasävyisen tyylin. Burned Out on suorastaan erinomainen biisi, eikä sitä seuraava nätti I Felt a Change häviä paljoakaan. Ikävä kyllä Lady in Gold latistuu loppua kohti. Ensilevyn ongelmat palaavat: liian usein purkkiin on vain soitettu perusmeininkiä ilman varsinaista säveltämistä tai säkenöiviä ideoita. Tony Joe Whitelta lainattu Elements and Things päättää paketin. Kyllä Blues Pillsillä on vielä matkaa potentiaalinsa sumeilemattomaan hyödyntämiseen, mutta Lady in Goldin ekaa puoliskoa (varsinkin sitä kaikkein parasta biisiä) voi silti suositella jo tällaisenaan.