Uudehkojen levyjen arvioita #26

Uusia levyjä pukkaa! Yhden kerran kuunneltu Juuso Paaso ei ehdi vielä tähän katsaukseen, mutta laihaksi lohduksi saamme kolme verraten tasaväkistä levyä, joista kaksi on ulkomaanelävien tekemiä ja yksi kenties melko kiinnostava kotimainen. Kaikki albumit ovat tämänvuotista satoa.

The High LlamasHere Come the Rattling Trees

Ennen muinoin Stereolabissakin vaikuttaneen Sean O’Haganin paimentama The High Llamas on yksi tämän kirjoittajan pitkän linjan lempibändejä. Ikävä kyllä laamojen ”edistyksellisin” kausi liittyy vuosituhannen vaihteeseen, ja nykyinen High Llamas on lähinnä leppeää vanhan jutun jatkamista. Näin ollen maailman musiikin tason täytyisi dyykata melkoisen alas, että tämän yhtyeen uusin kiekura olisi vuoden säkenöivin uutuus. Here Come the Rattling Trees on koottu lauluista, jonka Sean O’Hagan on säveltänyt pienessä lontoolaisteatterissa esitettyyn näytelmään. Ihan kiva lähtökohta, ja ihan kivaa on levyn musiikkikin. Jos pidät todella pehmeästä pop-hempeilystä, joka ei kuitenkaan oikeasti hempeile vaan paljastuu tarkemmassa kuuntelussa hieman väärän vänkyräksi, suosittelen tätä levyä. High Llamasin edellinen plätty Talahomi Way (2011) oli kuitenkin vähän parempi.

Mopo & Ville LeinonenLaivalla

Näin tämän kokoonpanon livenä toukokuussa Tampereen pääkirjaston musiikkiosastolla. Meininki oli aivan loistavaa. Niinpä on todella ikävä havaita Laivalla-albumi melkoiseksi pettymykseksi. Musiikki ei räisky, potki tai sähise ollenkaan. Lavalla maukkaasti pelittänyt matsku on äänitetty, tuotettu, miksattu ja masteroitu sellaiseksi keskiluokkaiseksi sisustusmusiikiksi, mitä 21. vuosisadan jazz on valitettavasti tähän saakka ollut. Voinet kuvitella, kuinka erilaista on katsella intoutuneita puhallin- ja rytmisoitinmuusikoita improvisaation puuskassaan kuin kuunnella viileän tyylikästä levyä, jonka jokainen yksityiskohta tuntuu mietityltä ja laskelmoidulta. Biisit (esimerkiksi Kuka tätä laivaa ohjaa ja Maan lapset) ovat tietysti edelleen hyviä, mutta musiikin muodonmuutoksen myötä niiltä tuntuu kadonneen tarkoitus. Hei Ville, hei Mopo! Älkää tyytykö tähän! Nyt on särön ja roson luvattu aika, siispä heittäkää se porvarillinen sovinnaisuus hevon hemmetin kuuseen. Jos pitelet käsissäsi vallankumousta, miksi ihmeessä vesität sen illaksi kesäisessä Eirassa? … Joo joo, kyllä Laivalla ihan kohtalainen levy on. Se vain voisi olla niin paljon parempikin.

Primal ScreamChaosmosis

Keskenään varsin erilaisia levyjä julkaisseen Primal Screamin uutuusalbumin avausbiisi Trippin’ on Your Love on niin mahtavaa retro-Madchester-meininkiä, että levyltä alkaa heti odottaa liikoja. Se kostautuu. Psykedeliaan vivahtavaa tanssittavaa indietä ei saada kuin pari biisiä. Sen sijaan Chaosmosis on pullollaan syntikkapoppia, joka ainakin minulle tuo mieleen New Orderin uusimman levyn – joka ei ollut erityisen hyvä. Primal Screamin koko uraa tuntuu määrittävän epätietoisuus sen suhteen, mitä bändi oikeasti haluaa [tehdä], ja sama tunne määrittää myös tätä pakettia. On uskallettu heittäytyä kohti vuonna 1991 ilmestyneen Screamadelican kaikkein parhaita viboja, mutta varmuuden vuoksi valtaosa levystä on toteutettu geneerisenä elektronisena rytmimusiikkina. Biisit eivät ole huonoja, mutta vain se yksi, avausraita, on oikeasti tosi hyvä.