Uudehkojen levyjen arvioita #25

Viimeisimpään (tällä kertaa kokonaan kotimaiseen) levysatsiin mahtuu jälleen yksi merkkiteos, jollaisia ei välttämättä joka vuosi ilmesty ollenkaan. Ja juu, ovat ne muutkin ihan hyviä:

RäjäyttäjätRäjä Elektrik Millenium (2016)

Täysin häkellyttävää. Jukka Nousiainen osui ensin kevättalvella omalla sooloalbumillaan lähelle napakymppiä ja nyttemmin bändinsä kanssa melkein yhtä lähelle. En ihan kamalasti tykännyt Räjäyttäjien edellisestä Rock’n’roll-painajainen-plätystä, mutta nyt bändi onkin räjäyttänyt itse luomansa genren, ottanut syntikat käyttöön ja tehnyt puolitoista tuntia huikeaa crossoveria. Kokonaisuus on kiinnostava, soundit ovat kiinnostavat, ideat ovat kiinnostavia ja mikä tähdellisintä: useimmat biisit ovat oikeasti hyviä. Aina, kun levy tuntuu alkavan toistaa itseään, löytyy jostain uusi mahtava ässäbiisi ja taas mennään kypällä. Niihin lukeutuvat levylle ilmeisesti nimen antaneet Räjä Elektrik ja Millenium, joista jälkimmäinen on nostalgista kirjoitusvirhettä myöten yhtä oivallusta sekä musiikillisesti että tekstuaalisesti. Iskelmällinen Missä olet, Rapa-Eini vetää jo kolmosraitana mainiosti maton pois rockgeneerisyyden alta. Jukalle niin rakkaasta koto-Suomesta tehdään välillä ekskursioita ulkomaailmaan: Itään tai ei mitään -kappaleessa hillutaan Istanbulissa, Krapularobotti mutistaan englanniksi biisinnimen ääntämistä myöten (tai sitten ei…) ja tekoranskalainen Lö Capitaine n’a rien pigé se vasta riemukasta menoa onkin. Ei tätä voi kuvailla, tämä täytyy kuunnella! Yksiulotteisille ihmisille uusi Räjä-matsku on ollut liikaa: keikoilta on marssittu ulos kuin Dylanin sähköisiltä keikoilta 1960-luvun puolivälissä tai kenties syntikoituneiden punkbändien keikoilta 1980-luvun alussa. Itse en ole kokenut Syntikanräjäyttäjiä livenä, mutta yhden kuvauksen mukaan setti kuulostaa ”enemmän kummalliselta kuin hyvältä”. Sehän sopii. 2010-luku huutaa lisää kummallisuutta, lisää hyviä biisejä, lisää ahtaiden karsinoiden räjäyttäjiä! Ja täältä pesee. Puhdasta tulee.

Talmud BeachChief (2016)

Tämäkin orkesteri kytkeytyy Räjä-saagaan, sillä basisti-laulaja Mikko Siltanen on kummankin bändin jäsen. Jukka Nousiainen ei kuitenkaan vaikuta Talmud Beachissa, ja kyseessä on täysin erihenkinen levy. TB:n ensimmäinen, 2012 ilmestynyt nimikkoalbumi oli epäkypsää, mutta viehättävää 22-Pistepirkko-liemessä uitettua Canned Heat -hippibluesia; uusi levy on tuntuvasti kypsempää musaa, muttei ikävä kyllä juuri viehättävämpää. Sinisistä sävelistä etäämmälle lipuvat Mountain Man ja (ylipitkäksi venytetty) Chief ovat kieltämättä makoisia biisejä. Toisaalta suomeksi luikautetut Kekkonen ja Born With the Blues erottuvat muusta sattuneesta syystä – ja edellinen muutenkin kuin kieleltään: melodiaa on kopautettu vanhasta ”hulabaloobalai”-merirosmolaulusta ja koko meininki aika folkahtava. Kyllä tätäkin ihan mielikseen kuuntelee, vaikka muutaman biisin mollisointuinen raskassoutuisuus vähän puuduttaa ja soundi on miksattu liian valtavirtaiseksi. Talmud Beachissa on enemmän täysin omanlaistansa, vaimean vinoa särmää kuin puolet tästä levystä antaa ymmärtää.

Paper WallsPaper Walls (2015)

Viime vuoden lopulla sain kaverin kautta hyppysiini levyn, jonka oli tarkoitus sisältää rockia, mutta joka näytti ambient-henkiseltä sisustusmusiikilta. Koska sellainen musa ei ole napannut kohdallani vuosikymmeneen, levykin unohtui hyllyyn pitkälle kevääseen. Mutta kun lopulta tungin sen cd-soittimeeni, kaiuttimista alkoi kantautua aivan miellyttävää englanninkielistä helsinkiläistä poprockia. Varsinkin päätöspala It’s a New Dawn Again kuulosti oikeasti hyvältä. Vain Walls of Soundin sijoittaminen avausraidaksi ihmetyttää, kun kyseessä on todennäköisesti levyn tylsin kappale. Paper Wallsin (välillä tuntuu, että koko Helsingin) musiikki elää aika tiiviisti viime vuosikymmentä, ja innostavuus puuttuu, mutta melodisen rockin perusperiaatteet ovat mukavasti hallussa. Suosittelen levynkansitaiteilijan vaihtoa.