Uudehkojen levyjen arvioita #23

Uutta Jukka Nousiaistakin on jo kuultu, mutta koska kasettisoittimeni hiipui vuosia sitten käyttökelvottomaksi, en ole vielä päässyt diggailemaan ja fiilistelemään sitä omissa oloissani. Hyvä se on, siitä ei ole epäilystäkään – mutta kuinka hyvä, sitä en osaa vielä ihan varmasti sanoa. Siksi on paikallaan arvioida alta pois nämä kolmisen viimevuotista julkaisua:

Guggenheim-projektz — Leonid Brežnev

Loistavia Guggeneita ei ole Mus.Org.Skyn levyarvioissa näkynyt jukkanousiaismaisesta syystä, eli he tapaavat julkaista ainoastaan kasetteja. Leonid Brežnev on kokoelmakasetti, joka kokoaa yhteen Guggen-musaa vuodesta 2012 alkaen – mukaan lukien yksittäiset biisit tekijöiden muista projekteista (Päijänteen suopalloilijat, Dolls Are Creepy, Valmistusvirhe). Jään itse kaipaamaan ainakin biisejä Ei sinun jälkeesi tule toista ja Oon niin hyödytön. Ehkä jossain on täydellinen maailma, jossa Guggenheim-projektzin kaikki biisit ovat yhtä lyömättömiä kuin Naapurin poika, Donna ja Guggenmaailma… Hei, mutta toisaaltahan Guggen-meininki ihan kokonaisuutena heijastelee nimenomaan epätäydellistä maailmaa! En tiedä, olisiko guggenmaisessa musatouhussa enää samaa viehätystä, jos mukana ei olisi paria zapahtavaa komediapamausta ja arkaan paikkaan osuvaa pseudosarkastista mollijollotus-yllätystä. Nyt tämä levyarvostelu alkaa näyttää tekotaideprojektzilta, joten lienee summauksen aika: Guggenheim-projektz on hiwmuisen kiva.

Death HawksSun Future Moon

Huonolla nimellä pilattu hyvä bändi on välillä pyörinyt niin paljon Tampereella, että olen luullut sitä tamperelaiseksi bändiksi. Kuolon Haukat tulevat kuitenkin Riksusta, ja ehkä sikäläinen meininki selittää nimivalinnan. Se asian ulkopuolelta ja nyt asiaan. Sun Future Moon on ehdottomasti askel eteenpäin ja ylöspäin edeltäjästään (Death Hawks, 2013), joka oli sekin aivan hyvä plätty. Yhtyeen sävyskaala on laajentumaan päin, ja vain (hälyttävästi?) albumin nimen yhdessä muodostavat Hey Ya Sun Ra ja Future Moon jäävät turhan monotonisiksi mollintoistoraidoiksi. Eivät nekään huonoja biisejä ole, mutta loput levystä onkin sitten aivan pätevää. Kappaleet Ripe Fruits, Dream Machine, Behind Thyme ja Seaweed ovat cd-versiolla kuunneltavissa peräkkäin, ja sinä aikana ehtii jo liukua aika mukavaan todellisuuteen. Liekki-muistumat ovat välillä yllättävän voimakkaita. Kaikkein riemastuttavimpia biisejä ovat kuitenkin varsin chilli, melkein syntsadiskoileva Wing Wah ja päätöspalana positiivisen fiiliksen jättävä Friend of Joy. Toistan alkulausetta: Death Hawks on hyvä bändi… on hyvä bändi… hyvä…

SaimaaMatka mielen ytimeen

Kyllä oli lörtsy lentää väärään kurkkuun, kun luin Pepe Willbergiä hienolla vuoden 2014 levyllä säestäneen Saimaan versioineen n Joutsenlaulun. On maailman hämmästyttävin tosiseikka, että versio kuulostaa ihan hyvältä. Sitä pidempi miinus on kuitenkin, että Saimaan version kuuntelu saattaa pistää tuon oksuttavan ahdistavan alkuperäisesityksen pääkoppaan soimaan. Joten olisi se kaikesta huolimatta saanut jäädä tekemättä. Covereita on muukin levy täpöllään, ja isolla rahalla tehdyksi ison levy-yhtiön albumiksi 2010-luvulla se on mielenkiintoisen sekoileva ja pirskahteleva. Jotkin hetket ovat vain tylsiä ja tarpeettomia, mutta viimeistään lähes 11-minuuttista jazzillista Lentävää kalakukkoa kuunnellessa tulee muikea fiilis: ihan oikeasti tämmöistä tehdään ja ihan oikeasti minä vielä kuuntelen tätä! Matka mielen ytimeen ei ole levy, jota tosissaan jaksaisi kuunnella useita kertoja läpi, mutta sen parhaat hetket ovat aika hekumallisia. Siis ehdottomasti tutustumisen arvoinen, tuskin hankinnan.

Mainokset