Uudehkojen levyjen arvioita #22

Uudenpuoleisia levyjä on Mus.Org.Skyn bloggarilla tarttunut haaviin pikku hiljaa. Nyt on kuitenkin näkyvissä jonkinlainen suma, joten arvioidaan entiset kiireesti alta pois:

The CharlatansModern Nature (2015)

Tälle albumille ehdin antaa mainintoja jo vuoden valinnoissa. 1990-luvun alussa niin kutsutun Madchester-skenen vallitessa esiin nostettu Charlatans on tehnyt levyjä tasaisesti läpi vuosikymmenien, ja vuonna 1997 ilmestyneen Tellin’ Storiesin jälkeen niiden saama huomio on tasaisesti vähentynyt. Odotukset eivät olleet taivaissa, kun asetin Modern Naturen cd-soittimeeni. Levy kuitenkin osoittautui yllättävän hyväksi. Varsinkin biisit So Oh ja Lot to Say ovat silkkaa nannaa. Let the Good Times Be Never Ending muistuttaa 90-luvun alun brittiskenen Screamadelica-puolesta. Hetkittäin notkahdetaan pieneen junnaavuuteen (I Need You to Know), mutta valtaosan ajasta mennään eteenpäin niin kuin 2000-luvun lokeroitua valtavirtaa ei olisi ikinä keksittykään. ”Kyllä se siitä!” -levy.

Bryan AdamsGet Up (2015)

Rockin historian tunnetuimmista Adamseista se B-alkuinen menetti vuosituhannen vaihteen tienoilla täysin kaiken kiinnostavuutensa. Nyt Bryan on tehnyt levyn, jolla on yhdeksän uutta biisiä ja neljä akustista versiota jo kuulluista biiseistä, ja niillä varsinaisella yhdeksällä on yhteiskestoa vain reilut 25 minuuttia. Big deal? Mutta yllätys yllätys, Get Up on kirkkaasti kiinnostavinta, mitä Adams on saanut 2000-luvulla aikaan. Levyn soundeista vastaa ELO-sankari Jeff Lynne, jonka merkittävyyttä kuvatkoon tosiasia, että hän on tuottanut kaikkia Beatles-jäseniä sekä yhdessä että erikseen. Bryan kuulostaa tehneen omat biisinsä tältä fiilispohjalta: vaikka We Did It Allin ja Don’t Even Tryn soinnutus lienee artistin itsensä käsialaa, silti ne ovat selviä Beatles- tai ELO-sointuja. Yhden biisin (Thunderbolt) olisin heittänyt romukoppaan, Adamsin ääni ei aina kuulosta järin hyvältä, ja akustisia versioita on selvästi liikaa. Mutta kyllä tätä muutoin voi vanhakantaisen poppirokin tai rokkipopin ystäville suositella.

AsaLove (2015)

Kuultuani Mä haluun olla hippi -kappaleen joskus edellisenä keväänä kuvittelin, että Asa ja Love Records ovat lyömätön yhdistelmä. Mutta lopputulos onkin kummallisen keskinkertainen. Asa räppää usein aika perinteiseen tyyliin, mikä ei täsmää päivitettyihin 1970-luvun taustoihin. Tekstit ovat välillä yllättävän ilmanaikuisia. Anna Puun vierailu tällaisella levyllä ei kuulu siihen todellisuuteen, jossa itse viihdyn kotonani. Vaikka täytyy korostaa, ettei Love ole missään nimessä huono levy, itselläni on käyttöä vain mainitulle hippibiisille. Menetetty mahdollisuus.

David BowieBlackstar (2016)

Ja sokeri pohjalla? Bowien kuoltua kaksi päivää viimeisen albuminsa julkaisun jälkeen on albumi noussut vikkelästi vuoden 2016 ja melkeinpä koko 2010-luvun arvostetuimmaksi levyksi. Arvostan Davidin uraa valtavasti, ja sellaiset merkkibiisit kuin Space Oddity, Life on Mars ja Ashes to Ashes pysyvät kuuntelukatalogissani. Vuonna 2013 ilmestynyt The Next Day osoittautui myös yllättävän päteväksi paketiksi. Olisi mahtavaa huipentaa tämä julistukseen, että Blackstar on kaiken suitsutuksen arvoinen. Mutta… Taiteellisesti korkeatasoinen se ehdottomasti on, parhaat hetket ovat hyviä myös kuuntelumusiikkina jne, vaan kun osa kiekosta ei nappaa ollenkaan, niin eihän sille mitään voi. Kuuntele Dollar Days, I Can’t Give Everything Away ja pienin varauksin ’Tis a Pity She Was a Whore. Avaa sen jälkeen ikkunat kevääseen ja uuteen elämään.

Mainokset