Uudehkojen levyjen arvioita #20

Vuosi 2015 ei ole osoittautumassa mitenkään ikimuistoisten levyjen vuodeksi. Ihan hyviä plättyjä on kuitenkin ilmestynyt – jälleen. Mukana tämänkertaisessa katsauksessa on yksi omakohtaisesti varsin odotettu tapaus, yksi jo odotusaikana lässähtänyt sekä yksi jokeri. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Jeff Lynne’s ELOAlone in the Universe

Kun on digannut tai suorastaan fanittanut sekä Electric Light Orchestraa että Jeff Lynnen omia tekemisiä, on Alone in the Universea hieman pulmallista kuunnella. Yhtäältä levy on silkkaa nannaa. Lynne nimittäin pyörittelee läpi melkein kaikki parhaat kliseensä – vain Hold on Tightin tapainen vanhakantainen rock & roll jää puuttumaan. Jousisovituksia tosin ei löydy, mutta jousia imitoivaa syntsaa kuullaan. Vanhalle Jeff Lynne -soundin ystävälle Alone in the Universe on jo sinänsä herkkupala. Toisaalta, kuten edellisestä voi jo arvata, Lynne on tehnyt oman itsensä tribuuttilevyn. When the Night Comesin kertosäe on lähes yksi yhteen Not Alone Any More, jonka Jeff pyöräytti Traveling Wilburysille ja Roy Orbisonin äänelle 1988. Dirty to the Bonessa on vahvasti samaa kuin ELO:n Zoom-levyltä löytyvässä Moment in Paradisessa. Love and Rain kuulostaa Jeffin George Harrisonille tuottaman Cloud 9:n ja ELO:n Showdownin risteytykseltä. Lynnen Orbisonille tekemiä hittejä muistuttava I’m Leaving You voisi olla levyn ykkösässä, ellei sen kertosäesoinnutus olisi kuultu aiemminkin samalla kiekolla. Et cetera. Hetkittäin epäilyttää, että maailman parhaat taustalaulut hoidellut Jeff Lynne on sortunut autotunettamaan joitakin vokaaliosuuksiaan. Ainakin hänen äänestään on kadonnut sävyjä ja nyansseja sitten viime kuuleman. Ei Alone in the Universe pärjää millään ilveellä 14 vuoden takaiselle Zoomille, 25 vuoden takaiselle sooloplatalle Armchair Theatre, Sähkövalo-orkesterin ikiklassisesta Out of the Bluesta puhumattakaan. Siitä huolimatta, mikäli Lynnen perussetti ilahduttaa, voi tämän soidessa tuudittautua lempeään 1960–70-lukulaiseen universumiin, johon 9/11 tai edes uusi aalto ei koskaan saapunut.

IisaKukaan ei oo kenenkään

Reginan neljä albumia muodostavat Suomen oloissa harvinaisen levyketjun ilman varsinaista heikkoa lenkkiä. Sen sijaan Iisan soolodebyytti ei innostanut hurjasti. Eritoten sanoitukset ja tuotanto olivat liukumassa pelottavaa vauhtia kohti valtavirtaa. Uuden Kukaan ei oo kenenkään -albumin kohdalla täytyy, kenties yllättäen, todeta liu’un pysähtyneen. Avausraita Yöllä uimarantaan on yhtä maaginen kuin Reginan hyvät hetket, ja vaikka biisi jääkin levyn parhaaksi, ei missään vaiheessa sorruta kunnolla banaaliin keskinkertaisuuteen. Lyriikat ovat kautta linjan onnistuneempia kuin Iisa-albumilla, ja musiikillisesti fiilis on aika lähellä Reginan Puutarhatrilogia-levyä (2009). Mitään uutta ei tietenkään ole keksitty, kyse on enemmän turvallisesta pysyttäytymisestä hyväksi havaitulla mukavuusalueella (vrt. Jeff Lynne). Ehkä Iisan kannattaisi seuraavaksi kuunnella Iida Umpikujaa ja Jukka Nousiaista – ainakin niiltä suunnilta saisi parempia vaikutteita kuin valtavirran Sannilta tai Haloo Helsingiltä.

Have You Ever Seen the Jane Fonda Aerobic VHS?Teenage Sweetheart

Nimen perusteella kyseessä voisi olla uusi I Was a Teenage Satan Worshipper, mutta musiikin puolesta se onkin Suomen Vampire Weekend. Paljon kehutun debyyttialbumin meininki on alusta loppuun melkoisen mukavaa, ja tuntuu selvältä, että HYESTJFAV on kova bändi livenä. Ikävä kyllä levyä ei jaksa monta kertaa kuunnella kotioloissa pelkän meiningin tähden. Biisejä ei ole oikeasti sävelletty. Scorpio ja Be My Baby ovat kohtalaisia. Toivoisi, että HYESTJFAV saisi ensi kerralla yhdistetyksi mahtavan meiningin ja oikeasti hyvät biisit. Silloin liikuttaisiin samoissa lukemissa kuin Vampire Weekendin ensilevyllä, jota lopputulos ei toivottavasti muistuttaisi liikaa. Toistaiseksi lupaus pysyy pelkkänä lupauksena.

Mainokset