Uudehkojen levyjen arvioita #19

Tällaisia levyjä on mennyt ilmestymään armottomana vuonna 2015. Yhtään armottoman hyvää ei ole Mus.Org.Skyn musakalastajan katiskaan tällä kertaa uiskennellut. Onneksi kohtalaisillakin levyillä on usein jokunen aivan hyvä biisi:

Blur — The Magic Whip

Suoraan sanoen odotin Blurin paluulevyä hiukan pelonsekaisin tuntein. Vuonna 1997 ilmestynyt Blur oli minusta yksi vuosikymmenensä merkkitapauksia, epätasaisuudestaan huolimatta, sitä seurannut 13 (1999) vielä kiinnostava ja uran ensimmäisen yhtenäisen vaiheen päättänyt Think Tank (2003) taisi jäädä kuulematta kokonaisuutena, kun singlebiisit eivät innostaneet. Lisäksi britpop-veli Sueden parin vuoden takainen Bloodsports oli lamaannuttava pettymys. Onneksi The Magic Whip on jotenkin enemmän Damon Albarnilta kuin Blurilta tuntuvasta yleisfiiliksestään ja Kaukoitä-trippailustaan huolimatta ihan OK paketti. Ei tätä vuosikymmenen merkkitapaukseksi voi kuvitella millään, mutta ainakin New World Towers, Ghost Ship ja Ong Ong kelpaavat ajankohtaisten soittolistojen täydennykseksi. Britpopiksi The Magic Whipia ei voi enää kutsua. Taidepoprockia? Mikäpä ettei.

SammalMyrskyvaroitus

Suomalaisen progen lipunkantajan uutuuslevyn soundit ovat just eikä melkein kohdillaan. Ruotsinkielinen Stormvarning on myös mukava kieliyllätys ja aivan hyvä biisi. Missä vika sitten? Sammal osaa tehdä musiikistaan pintapuolisesti hyvänkuuloista, mutta sisältö (sekä musiikillinen että lyyrinen) on usein himpun verran höttöä. Parhaimmillaan (Stormvarning, Samaan arkeen, Kohtaaminen yön vyöllä) se yltää selvästi plussan puolelle, mutta liian usein jää siihen hilkulle. Huonoja biisejä Myrskyvaroituksella ei olekaan, mutta keskitasoisten kappaleiden venytys stereotyyppiseen progetyyliin ei tee hyvää kokonaisuudelle. Muotoillaanpa asia niin, että Sammal väläyttelee enteitä paremmasta ja hyvä näin, kunhan ei jää pyörimään itsetyytyväistä geneeristä ympyrää.

Rajaton — Rajaton With Lahti Symphony Orchestra Sings The Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band

Luonnollisesti en ole mikään Rajaton-fani. Albumi piti kuitenkin mennä tsekkaamaan, koska Beatles ja Sgt. Pepper ovat minunlaiselleni mitä ovat. Levyä kuunnellessani jäin ihmettelemään: kenelle tällaisia levyjä tehdään ja miksi? Biisit ovat sävellyksinä (ja sanoituksina) hyviä, mutta itse Beatlet saivat niistä kvadriljoona kertaa enemmän irti kuin tällainen joukkio. Loistavia sointukulkuja on pilattu, psykedelia hukattu ja taiteellisen vallankumouksen tunnelmasta ei ole jälkeäkään. Kuka tästä levystä saa irti yhtään mitään? Eikö nyt lopultakin täytyisi luoda uusia klassikkoja eikä väärentää vanhoja?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s