Uudehkojen levyjen arvioita #18

On syytä purkaa hieman uusien ja melkein uusien albumien sumaa. Tällä kertaa mukana on kolme ulkomaanpellejen levyä, joista kaksi on tältä vuodelta ja yksi viime vuodelta. Sattumoisin tämä viimevuotinen on parasta ”uutta”, mitä Mus.Org.Skyn bloggari on kuullut pitkään aikaan:

TemplesSun Structures (2014)

Noel Gallagher se taisi olla sitä mieltä, että Temples on paras uusi brittibändi. Sen myötä Sun Structures kiinnosti tietysti minuakin, muttei niin paljon, että olisin hankkinut sen oikopäätä käsiini. Nyt olen kuunnellut albumia kotonani ja vuorenvarma mielipiteestäni, että Temples on tehnyt jotakin parempaa kuin itse Noel Gallagher ikinä. Jopa Liam-veljen Beady Eye -projekti jää kakkoseksi – tyylillistä yhtäläisyyttä löytyy, ja vaikka Beady Eye teki hommansa persoonallisemmin, on Temples laadukkaampi ja tasavahvempi tapaus. Sun Structuresilta ei löydy yhtään heikkoa tai keskinkertaista biisiä. Häkellyttävän pätevä psykedeelinen brittipopviisu seuraa toistaan levyn alusta loppuun. Toki, jos jostakin haluaa vikistä, Sand Dance on makuuni hieman liian pitkä ja levyn päättävä Fragment’s Light hieman liian lyhyt. Hienoimmilta helmiltä vaikuttavat tässä vaiheessa Move With the Season, Colours to Life ja A Question Isn’t Answered, mutta tämäkin voi muuttua ajan myötä. Sun Structuresin soundit ovat myös oikein mukavat: modernia ”isoa” studiotuotantoa on hyödynnetty, muttei orjallisesti, vaan erityisesti laulusoundi vie assosiaatiot jonnekin 1970-luvun hämyisiin alkuvuosiin. Suosittelen lämpimästi.

Florence + the MachineHow Big, How Blue, How Beautiful (2015)

Florence Welchin ja hänen koneistonsa edellinen albumi, Ceremonials, on yksi 2010-luvun oleellisia ”sisältää hitin” -levyjä. Ennen kaikkea What the Water Gave Me oli single, joka pakotti olemaan jotakin mieltä. Itse aluksi vierastin, myöhemmin tykkäsin, mikä on aika kuvaavaa. Tähän nähden albumi oli yllättävän tasapaksua kuultavaa – ihan hyvä, mutta kaukana klassikosta. Uusi How Big, How Blue, How Beautiful saattaa olla jopa parempi kokonaisuus, vaikka monien kehuma hittisingle Ship to Wreck on omaan korvaani hiukan liian valtavirtaa ja What Kind of Man liian tarkoituksellinen What the Water Gave Me’n vastine. Sen sijaan Third Eye on perusteellisen mukavaa kuultavaa, levyn nimibiisi oikein vakuuttava ja päätösraita Mother myös varsin kiva – vieläpä jotenkin epäflorencemaisella tavalla. Oikein hyvää levyä Florence + the Machine ei ole mielestäni tehnyt vieläkään, mutta tästä kiekosta jää optimistinen olo.

MuseDrones (2015)

Voihan nenä! Meikäläinen on ihan ongelmitta tuumaillut, että Muse on kaikesta retostelusta huolimatta kehittynyt parempaan suuntaan. Black Holes and Revelations (2006) oli lupaava, The Resistance (2009) vakuuttava ja The 2nd Law (2012) pääosin varsin mukavaa meininkiä. Nyt kuitenkin Dronesia kuunnellessa tuntuu, että Muse on tämän levyn jo tehnyt. Parhaimmillaan (Defector, Aftermath) matsku on edelleen oikein hyvää, mutta valtaosa biiseistä herättää huolestuttavan vähän minkäänlaisia viboja. Muhkeaa soundia, kantaaottavia lyriikoita, voimallista laulu- ja soittoilmaisua – muodollisesti sitä, mitä Muse on tarjoillut ennenkin, sisällöllisesti ei mitään uutta. Drones on Musen oma tribuuttilevy itselleen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s