Uudehkojen levyjen arvioita #17

Syystä tai toisesta Mus.Org.Skyn bloggarilla ei ole tullut kirjoitetuksi uudehkoista levyistä. Niitä on kuitenkin tullut kuunnelluksi, useampaakin. Arvioinpas nyt nämä kolme ja jätän pesämunan odottamaan seuraavaa kertaa.

Jukka ja JytämimmitJytää vaan (2015)

”Jytäkesä, kesä nollaneljätoista / tällaista kesää ei tule koskaan toista / eikä rock’n’roll taukoa koskaan”, lauloi Jukka Nousiainen albumillaan Huonoa seuraa, joka ilmestyi syksyllä 2014. Kesällä -14 me Jukan piiriin kuulumattomat emme tienneet sellaisesta yhtään mitään. Omasta näkövinkkelistäni 2014 oli sambakesä! Mutta aikapommi tikitti, ja niinpä kesästä 2015 saatiin ihan oikea jytäkesä. Soundtrackiksi soveltuvat ennen muuta Jukan ja Jytämimmien ainoaksi jäävä albumi Jytää vaan ja moninaisempi kevytversio Huonoa seuraa, vaikka samoja sävyjä on ollut ilmassa muuallakin – mainiona esimerkkinä Seremonia-yhtyeen aito psykejytäklassikko Hasiskultti. Kyse on siis raskaasta rockista, joka hylkää täysin ”jytäkauden” jälkeisen kehityksen hard rockin ja metallin saralla. Vaikutteita ei kuulu sen enempää klasarista kuin jenkkiläisestä aikuisrockista, vaan lähinnä bluesrockista ja hetkittäin psykedeliasta. Avausraidasta Kuuma yö Kittilässä levyn päättävään nimibiisiin asti Jytää vaan on trippi raakaan, paheelliseen ja silti omituisen söpöön rock’n’rollin maailmaan. Biisi Vauhtikuningatar ei toimi ihan muiden siivujen tasolla, ja Jukan ahkerasti keikoilla esittämän Ei mun aikani ole vielä -kappaleen alkuosa antaa mietiskelevän hengähdystauon. Alussa viitattu Jytäkesä-76 saa uuden tulkinnan otsikolla Jytäkesä 015. Alkuperäisesitys on silti parempi – mikä kavaltaa, ettei Jytämimmi-levy ole sittenkään samanlainen 2010-luvun klassikkoalbumi kuin Huonoa seuraa. Jytää vaan on näet paljon ”tavallisempi” levy, ja sen musiikillinen skaala on yksi-ilmeisempi. Albumilla on mittaa alle 35 minuuttia, mutta sekin tuntuu paremmalta yksi vinyylinpuoli kerrallaan. Sellaisina annoksina Jytää vaan on kuitenkin oikein suositeltava yhtälö. Jytämimmit (Maria Mattila ja Sini Mäenpää) soittavat erittäin hyvin, ja Nousiaiselle tyypillinen lo-fi-tuotanto toimii niin mahtavasti, ettei muuta vaihtoehtoa voi tälle levylle ajatellakaan.

Brian WilsonNo Pier Pressure (2015)

Brian Wilson hankki kannuksensa The Beach Boysin biisinikkarina, sovittajana, tuottajana, laulajana ja basistina jo ennen kuin mitään jytämusiikkia oli olemassakaan. Moni vanhan sukupolven artisti on viime vuosina yrittänyt tehdä ajanmukaista popmusiikkia, jokunen on peräti onnistunut yrityksessään (kuuntele Paul McCartneyn New vuodelta 2013). Mitä seuraa, kun Pet Soundsin ja Smilen säveltäjä liittoutuu Fun.-yhtyeen Nate Ruessin, She & Him -duon Zooey Deschanelin, elektropoppari Sebu Simonianin ja nuoren polven kantrilaulajan Kacey Musgravesin kanssa? Ikävä kyllä vastaus on ilmiselvä – sillisalaatti. Läpeensä kaupallisesti suuntautunut tuottaja-aisapari Joe Thomas, joka hurjimpien vihjailujen mukaan on lisännyt Brianin lauluun autotunea tältä kysymättä, täytyisi viimeistään nyt heittää jorpakkoon. Parhaimmillaan Brian Wilson on näet yhä erittäin hyvä. Hitintapaiseksi noussut Whatever Happened on paras yksittäinen Wilson/Beach Boys -kappale sitten Smilen julkaisun, One Kind of Love on myös toimiva esitys ja Alan Jardinen lauluääntä esiintuova The Right Time niin ikään varsin mukava. Hännänhuipuksi voi sen sijaan julistaa Sebun kanssa tehdyn Runaway Dancerin, joka on vieläpä läntätty biisilistassa kakkoseksi. No Pier Pressure ei ole kovin hyvä albumi, mutta siitä löytyy paljon aineksia erinomaiseen albumiin.

OK GoHungry Ghosts (2014)

Nimi OK Go palauttaa mieleeni viime vuosikymmenen indierokkarit, joita tuli joka tuutista ja jotka yhä harvemmin kuulostivat yhtään miltään. Viime vuonna julkaistu Hungry Ghosts on sikäli yllättävä pakkaus, että bändi on vaihtanut soundinsa rockista elektroniseksi. Vielä yllättävämpää on, että moni levyn biiseistä kuulostaa oikein hyvältä. Erityisenä tärppinä voi mainita diskoilevan, varsin hitinkuuloisen kappaleen I Won’t Let You Down. Mukavia paloja ovat myös tunnelmoivammat I’m Not Through ja The Great Fire. Kun valtavirran kanssa flirttaillaan, sattuu myös huteja tai sorrutaan tyhjänpäiväisyyksiin. Surullisen kuuluisia neljää sointuakin käydään välillä moikkaamassa. Kaikesta huolimatta Hungry Ghosts ja nykymuotoinen OK Go ovat tälle kirjoittajalle positiivisia yllätyksiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s