Uudehkojen levyjen arvioita #12

Uuden vuoden ensimmäiseen levykatsaukseen saatiin kolme vanhan vuoden levyjulkaisua, joiden taso on tällaiseksi paketiksi harvinaisen hyvä. Juuri, kun on mennyt manailemaan 2010-luvun puolivälin musiikillista surkeutta, eiköhän niitä valonpilkahduksia ala löytyä useampiakin. Tosin ylimmäksi on päässyt pläjäys, jonka sisällöllä ei ole tekemistä nykyajan kanssa:

ABBALive at Wembley Arena

Mitähän tästä voi sanoa? Loistava yhtye, erinomainen tallenne, aivan klassista laulunkirjoitusta, mainio ajankuva (1979). Joka yhä pitää ABBAa kaupallisena pintapopbändinä, kuunnelkoon huikean live-esityksen biisistä Intermezzo No. 1. Rock & roll tosin ei oikein käy esiintyjiltä tällä kertaa (vaikka parhaimmillaan ABBA senkin osasi); Rock Me on keikan ainoa selvästi mönkään menevä numero. Aiemmin levyllä kuulematon Agnetha Fältskogin sävellys I’m Still Alive on hyvä biisi, vaikkei klassikon nimeä ansaitsekaan. That’s enough kiddies, siitä vain kuuntelemaan ja diggailemaan.

Iida UmpikujaMusta aukko

Minulla on kunnia tuntea Helsingissä asuva turkulaislähtöinen Iida Umpikuja henkilökohtaisesti. Ensimmäinen näkemäni Iida-keikka kesällä 2010 jätti loistavan fiiliksen, ja vaikka ne fiilikset ovatkin sittemmin vaihdelleet, ei artistin tyttömäisen inhimillinen vekkulius live-esiintyjänä ole kadonnut mihinkään. Entäs levy sitten? Kakkoslevyllä Musta aukko (artistin nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi 2011) Iidaa avustaa kaksi kotimaan ehkä cooleinta indienimeä, Risto Ylihärsilä ja Jukka Nousiainen. Itse en Riston omaa tuotantoa ole pahemmin ymmärtänyt, mutta nyt hänen kosketuksensa on lähellä maagista. Tästä huolimatta homman ytimessä ovat Iidan biisit ja laulutapa. Se, ettei jokin Katala nainen soi radiossa, on radiolle häpeäksi. Oikein hyvät vibat tulee myös Kotiin jatkoilta -biisistä, Suora seinä -kappaleen euforisesta codasta sekä Kalamiehen nautittavan kieroutuneesta lyriikasta. Tästä on hyvä jatkaa.

Jukka Nousiainen – Huonoa seuraa

Tasokkaan katsauksen täydentää jo yllä mainittu, Räjäyttäjissä vaikuttava Nousiainen omalla syksyllä ilmestyneellä soolodebyytillään. Huonon seuran avainsana on soundi. Sillä ei näet ole mitään tekemistä 2010-luvun tyypillisen kiillotetun musiikkiäänikuvan kanssa. Levylle on turha olettaa digitaalista jälkikäsittelyä, autotunea, hienostunutta studiotekniikkaa tai edes äänityksen selkeyttä. Välillä Huonoa seuraa ei muistuta edes treenikämppädemoa, vaan sitä, miltä treenikämpän musisointi kuulostaa kämpän ulkopuolella. Hetkittäin kikkaillaan kasettinauhoitusäänien kanssa, ja niinpä vain Huonoa seuraa julkaistiin aluksi pelkkänä c-kasettina. Kaiken tämän voi nähdä indie-irtopisteiden kalasteluna, mutta ei voi mitään: Jukka Nousiainen on tehnyt soundipoliittisesti tärkeimmän kotimaisen julkaisun pitkään aikaan. Levyn biiseistä Jytäkesä-76 (joka ilmiselvästi kertoo fiktiivisestä kesästä 1976 – ja 2014!) kelpaa lisäykseksi Mus.Org.Skyn vuosikatsauksen ”albumiraidoiksi naamioituihin klassikoihin”. Muu sisältö on vaihtelevaa, eikä aina ihan tämän kirjoittajan juttu. Silti lievästi sanoen tutustumisen arvoinen pakkaus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s