Uudehkojen levyjen arvioita #11

Vuosi 2014 lähenee loppuhetkeään – ja edelleen kaikenlaiset pienet mestariteokset odottavat löytymistään. Hyviä levyjä on toki putkahtanut, ja tämänkertaisessa katsauksessa saadaan jonon jatkoksi ainakin yksi lisää.

The Black KeysTurn Blue

Otokseni aiemmista Mustien avainten (joo joo) levyistä ei ole kattava, mutta joka tapauksessa Turn Blue kohoaa kertaheitolla sen otoksen kärkeen. Meininki on mukavankuuloista heti avausraidasta Weight of Love alkaen, ja mukavalta levy kuulostaa ihan loppuun asti. Tuottaja Danger Mouse on sijoittanut levylle useita vakiotemppujaan, mutta kokonaisuus ei mene temppuiluksi eikä jää bändin persoonallisesta luonteesta johtuen Danger Mouse -asteikolla vakioksi. Klassikoksi Turn Bluesta tuskin on, sillä kappaleet muistuttavat aika paljon toisiaan. Suosikkiraitojani ovat tässä vaiheessa 10 Lovers ja In Time, mutta ne saattavat muuttua ajan myötä, koska albumi on varsin tasavahva. Black Keysin musiikkityyliä on vaikea määritellä; siitä löytyy vaikutteita niin rockista, soulista, bluesista kuin modernista popistakin. Hyvä näin.

Lenny KravitzStrut

Vuoden pettymys #1? Lennyn edellinen albumi Black and White America yllätti tuoreudella, jota artistin tuotannossa saa hakea 1990-luvulta asti. Se voi hyvinkin kuulua omalle 2010-luvun alkupuolen Top 10 -listalleni. Strut yrittää myös kuulostaa tuoreelta, mutta on alusta loppuun omituisen tylsä. Avausraita Sex on selvä mukaelma INXS:n vuoden 1987 hitistä Need You Tonight. Kuuntelin INXS:ää tarkoituksellisesti tämän kuunteluepisodin jälkeen ja saatoin vain todeta, että alkuperäinen on kymmenen kertaa parempi. Kappale voisi käydä epäonnistuneesta kokeilusta, mutta mitä hittoa: Lenny kuulostaa kasarilta melkein koko levyn ajan. Sävellykset eivät oikein tehoa, sointukierrot ovat tylsiä ja vaikka mukaan onkin lipsahtanut tekijänsä tosiluonnetta kavaltavia parempia biisejä (The Chamber, The Pleasure and the Pain, I Never Want to Let You Down), nekään eivät säkenöi – ne ovat vain ihan kivoja. Lennyn alkuperäinen kasarilevy Let Love Rule (1989) kuulosti hyvältä, kun se ei ollut yhtään kasaria. Toivottavasti seuraavalla albumilla ympyrä sulkeutuu – ilman toistoa.

YesHeaven & Earth

Ja mitä ihmettä meidän Kyllällemme on sattunut? Vuonna 2011 julkaistu Fly From Here oli yllättävän pätevä pakkaus – kenties tärkeintä, mitä Yesiltä on ilmestynyt 1980-luvun alkupuolen jälkeen. Heaven & Earth on periaatteessa edelleen hyvin tehtyä, välillä kompleksistakin populäärimusiikkia, mutta sellaiseksi omituisen latteaa. Ovatko levyn tehneet Squiren, Downesin, Howen, Whiten ja Davisonin sijaan avaruuden robotit, jotka vähäisestä Maan tuntemuksestaan johtuen luulottelevat kuulostavansa Yesiltä? Yhdeksänminuuttinen päätöspala Subway Walls on levyn ainoa biisi, joka nousee yli musiikin tavanomaisen keskitason. Muut ovat sitä keskitasoa. Lisää elämää sinne Kyllä-maahan nyt, kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s