Uudehkojen levyjen arvioita #10

Musiikkia sitä koko ajan vain ilmestyy. Ennen kuin pääsemme Pink Floydin, live-ABBA:n, Röyksoppin ja muiden loppusyksyn kiinnostavimpien uutuuksien kimppuun, on aika arvioida välietappina muutama välimallin albumi. Nämä kaikki ovat ilmestyneet aiemmin 2014:

First Aid KitStay Gold

Ruotsalaisista Söderbergin siskoksista koostuva First Aid Kit sai laumoittain folkkareita – todennäköisesti entisiä hipstereitä – yleisökseen viimeistään vuonna 2012, kun The Lion’s Roar -albumi ilmestyi. Hyvä levy se oli minustakin, tosin hetkittäin vähän kömmähtelevä (ainakin se Conor Oberstin vierailu), mutta ehkä juuri siksi aika sympaattinen tapaus. Uusin Stay Gold on ensimmäinen isolle merkille levytetty First Aid Kit -albumi, mutta kuulostaa pääosin hyvin samalta kuin edeltäjänsä. Hyvä uutinen on myös, että levyn sisältö on melkoisen tasavahvaa. Huonoja biisejä ei ole, ja heikoimmillaan duo tuntuu olevan toistellessaan liian tiiviisti vanhoja temppujaan – esimerkiksi avauspala My Silver Lining on kuin 4/4-rytmiin sovitettu The Lion’s Roar -nimikappale. Mukavimmin tämän arvioijan korvaan sopivat Cedar Lane, The Bell ja Waitress Song sekä Heaven Knowsin hullunkurinen iloittelu, joka osoittaa, etteivät Klara ja Johanna ota vielä itseään liian tosissaan. Oudoksuntaa testiryhmässä herättää levyn rytmiryhmän meininki. Sehän on välillä melkein sambaa!

Blues PillsBlues Pills

Ruotsissa pysytään yhä, joskin psykedeelisen bluesrockin uuden toivon riveissä on myös jenkkijäseniä. Odotukset olivat vähintään kohtalaiset, ja niihin nähden lopputulos on pieni lässähdys. Blues Pills toistelee vanhoja Led Zeppelinin, Creamin ja Deep Purplen kikkoja laulaja Elin Larssonin kuulostaessa teknisesti hyvältä, mutta tunteettomalta Janis Joplin -jäljitelmältä. Soittamisen meininki on mukavampaa kuin liian monien aikalaisten kylmä teknologinen nakutus tai metallinen jyräys, mutta maailmaa ei tällä touhulla paranneta. Maaliin osutaan vain yhden kerran, kappaleessa Gypsy, jonka rytmipuoli on yllättäen varsin funky. Lisää tällaista ja vähemmän Devil Manin tyyppisiä kliseitä.

Maroon 5V

Tykkäsin oikeasti monesta Maroon 5:n viime vuosikymmenen poprock-hitistä. Ennen muutaman vuoden takaisen Moves Like Jaggerin aiheuttamaa pintakökkökäännettä bändi oli jo selvästi ehtinyt kadottaa punaisen lankansa. Uuden V:n on sanottu edustavan paluuta kohti vanhaa. Ehkä se sitä onkin, mutta aika lyhyin askelin Adam Levine näennäisine taustamuusikkoineen etenee. Animals ja Unkiss Me ovat ihan kohtalaista pintaliitopoppia, mutta muu matsku on keskinkertaista, ajoittain jopa typerää. Viimeisellä raidalla vierailee Gwen Stefani ilman mitään muita tarkoitusperiä kuin olla tuttu bonusnimi tekijälistassa. Latteaa. V ei ole paskinta, mitä maa vuonna 2014 päällään kantaa – ei lähelläkään – mutta silti heikoin levy, mitä olen vähään aikaan kuunnellut läpi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s