Uudehkojen levyjen arvioita #1

Koska en fanita 2010-luvun alun musiikkitrendejä, nykyisen musiikintutkiskeluni päähuomio kohdistuu hieman vanhempaan musiikkiin. Silloin tällöin kohdalle kuitenkin osuu myös kiinnostavia ja hyviksi havaittavia nykylevyjä. Nämä seuraavat ovat ilmestyneet vuonna 2013:

Daft Punk – Random Access Memories

Pidin Daft Punkin ensimmäisistä hittisingleistä, mutta ensialbumi ei paljon vakuuttanut. Toisaalta en vauhkoontunut kakkoslevy Discoveryn hiteistä, kun taas itse albumi oli oikein maittava. Sen jälkeen minun ja ranskalaisduon tiet ovat etääntyneet, kunnes ne Random Access Memoriesin kohdalla jälleen yhdistyvät. On käsittämätöntä, että levyltä on irrotettu singleiksi kaksi jokapaikanhöylä Pharrellin laulamaa renkutusta (Get Lucky jopa soinnahtaa turhan paljon Paul McCartneyn ja Michael Jacksonin yhteistyöhelmeltä Say Say Say). Muilla biiseillä ei kuulla Pharrellia, eikä yhdeksänminuuttinen Giorgio Moroder -vierailu ja -imitaatio Giorgio by Moroder lämmitä geneerisyydessään yhtään enempää. Onneksi levyllä on kuitenkin paljon todella hyviä biisejä. Majesteettinen eepos Touch nousi suosikikseni jo ensikuuntelulla. Give Life Back to MusicInstant CrushMotherboardFragments of Time ja Doin’ It Right menevät myös suosituslistalleni. Albumin elektronisesta filtteridiskosta orgaanisempaan progeilmaisuun venyvä tyylillinen moninaisuus tekee myös vaikutuksen. Niinpä Random Access Memories osoittautuu möhlistään huolimatta kelpo levyksi.

J. Karjalainen – Et ole yksin

Populäärimusiikillisen Jiin (vrt. Lännen-Jukka-projekti ja yhteistyö Veli-Matti Järvenpään kanssa) paluulevy on yllättävän hyvä. Itse asiassa Et ole yksin on minulle tähän mennessä vuoden albumi. Se voi myös hyvinkin olla J:n kaikkien aikojen paras levy. Sillä ei ole Electric Saunan ja Laura Häkkisen silmien pirskahtelevaa yllätyksellisyyttä; kokonaisvaikutelma on tasaisempi ja samalla tasavahvempi. Levyn viisi ensimmäistä biisiä ovat melkoista mahtitykitystä, eikä myöhemminkään ote paljon herpaannu. Meripihkahuone saattaa olla J:n kaikkien aikojen kiehtovin sanoitus. Sydänlupauksen aikuismaisuus häiritsee aluksi, mutta myöhemmillä kuunteluilla pääsee sävellyksen kauneus esiin. Huomion kiinnittävät myös Riisinjyvän kiintoisa coldplaymaisuus ja Kreosoottii-kappaleen oivaltava soinnuttelu. Koko albumin osalta täytyy vielä kehua soundia: Et ole yksin välttää aika lailla 2000-luvun täyteenpakatun ja turboahdetun tuotantopolitiikan sudenkuopat.

Beady Eye – BE

Onko mitään naurettavampaa kuin Oasis ilman Noel Gallagheria? No tietysti kriitikko, jonka mielestä Oasis ilman Noel Gallagheria on naurettava. Tämän kriitikon mielestä Beady Eyen molemmat albumit päihittävät kaikki Oasiksen albumit mennen tullen. Vuonna 2011 ilmestynyt Different Gear, Still Speeding oli todella positiivinen yllätys, sillä Liam Gallagherin ääneen ja bändin (selkeästi Liam-vetoiseen) musiikkiin oli löytynyt täysin uusia sävyjä. The Beat Goes On ansaitsisi paikan klassikoiden joukossa, eikä For Anyone ollut yhtään sen vähäisempi innostuksen aihe. Uusi BE on tasavahvempi levy, joskin Liam laulaa nyt hieman ikävän yksi-ilmeisesti eikä edellisalbumin yksittäisiä huippuhetkiä tavoiteta. Silti on messevää löytää albumi, jolla ei ole yhtään huonoa raitaa. Parhaita hetkiä lienevät tunnelmaltaan 90-luvun alkupuolen Manchesteriin palaava Second Bite of the Apple ja tehokkaaseen toistoon perustuva päätöspala Start Anew.

David Bowie – The Next Day

Vuoden huonoin levynkansi on tässä: vuonna 1977 ilmestyneen Heroesin kansikuvan päälle on vetäisty tyhjä valkoinen laatikko, jossa lukee ”The Next Day”. Kökköä. Onneksi itse levy on paljon parempi – pidän siitä enemmän kuin itse Heroesista. Täysosuma ei ole kysymyksessä, itse asiassa minusta Bowie ei ole sellaista tehnyt koskaan. Siitä huolimatta The Next Day on yllättävän pätevää peruskamaa. Luulisinpa kyseessä olevan paras Bowie-albumi sitten vuoden 1983 Let’s Dancen. Where Are We Now on yksi vuoden kauneimpia poplauluja, ja I’d Rather Be High’ssa kuullaan nasevasti tarttuvaa psykedeliameininkiä. Monien fanittaman Berliini-kauden inspiroimista kipaleista ansaitsee maininnan ainakin Dancing Out in Space. Vaikkei Bowie olekaan yhtä tärkeä hahmo tälle aikakaudelle kuin 1970-luvun alkupuolelle, hänen levynsä voivat yhä olla hyviä. Vuoden Top 10 -albumi ehdottomasti.

Vampire Weekend – Modern Vampires of the City

Vampyyriviikonlopun nimikkoalbumi vuodelta 2008 innostaa edelleen tuoreudellaan. Sen sijaan kakkoslevy Contra oli edeltäjänsä toistoa, ja missä uusi levy ei ole, tilalle tulleet ideat eivät välttämättä hirvittävästi säkenöi. Modern Vampires of the City on kokonaisuutena positiivinen kokemus, mutta kärsii selvästi monta pykälää kehnompien aikalaisten liiasta kuuntelusta ja metsään menevästä vaikutteenotosta. Levyn soundi on liian mahtaileva. Biiseistä Step voisi muuten olla erinomaista barokkipoppia, mutta Vampire Weekendin omaksi sävellykseksi sitä ei voi mieltää. Sen sijaan Don’t Lie on oikeasti hyvä kappale, eivätkä Finger Back ja Diane Young jää paljoa jälkeen. Modern Vampires ei ole vuoden 2013 eikä bändin uran tähtihetki, mutta silti ihan tähdellinen hetki.

Depeche Mode – Delta Machine

Depparit ovat väsänneet muodin mukana muuttuvaa musiikkiaan jo yli kolme vuosikymmentä. Vaikka bändi itse tämän kiistää, ovat uusimmatkin levyt selvästi oman aikansa lapsia. Vuonna 2009 ilmestynyt epätasainen Sounds of the Universe teki Modesta pitkästä aikaa selvästi syntikkapop-yhtyeen. Uudella Delta Machinella on taas enemmän cross over -meininkiä, joskin hieman kiusallisella tavalla: Depeche Mode tekee selkeän läpileikkauksen koko omasta 1980-luvun jälkeisestä tuotannostaan. Hieman Violatoria, hieman Songs of Faith and Devotionia, Ultraa ja niin edelleen. Lopputulos ei voi olla huono, muttei tuoreesti innostavakaan. HeavenSoft Touch/Raw Nerve ja Should Be Higher ovat hyviä biisejä, mutta häviävät vertailussa esimerkiksi vuonna 2001 ilmestyneen aliarvostetun Exciterin parhaimmistoon. Kaikesta huolimatta Depeche Mode on edelleen Depeche Mode ja pelkästään sen ansiosta Delta Machine kipuaa reilusti yli aikamme musatarjonnan keskitason.

The Knife – Shaking the Habitual

Tämän levyn otin mukaan tarkasteluuni vain siksi, että se on aivan poikkeuksellisen huono. Vuonna 2003 ilmestynyt Deep Cuts oli hyvä levy ja 2006 julkaistu Silent Shout vielä kohtalainen, mutta Shaking the Habitual on kuraa melkein alusta loppuun. Knifen mukaälyköt kuvittelevat, että jos on kokeellinen ja yhteiskuntakriittinen, se tarkoittaa, että levyn on kuulostettava teknologisen kauhumässäilyleffan soundtrackilta. Yksi kelvollinen biisi (Without You My Life Would Be Boring), pari huomiottomana taustamusiikkina välttävää, loput shittiä. Tälle projektille ei siis kannata enää korvaansa lotkauttaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s