Undie, indie, mainstream

Eräänä päivänä muuan nuori nainen esitteli suosikkiartistejaan Twitterissä. Kommentoin, että harvoin näkee niin tyylipuhdasta indiemakua kuin hänellä. ”Ei mainstreamia eikä undergroundia, vaan silkkaa indietä.” Hän otti sen kehuna, mitä se olikin: kunnioitan häntä ihmisenä musiikkimakuineen. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, kun hän sattuu asumaan Helsingissä. Itsellänihän ei ole juuri tuntumaa pääkaupungin mahdolliseen undergroundiin. Juuso Paaso ja Hulda Huima ovat hyviä, mutta he ovat vahvasti sotkeutuneet sekä Tampereen ug-piireihin että toisiinsa. Muuten olen Hesassa törmännyt lähinnä viime vuosikymmeneltä kuulostavaan meininkiin, joka samastuu indieen undiesta mitään ymmärtämättä.

Jälleen toisaalla Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus suositteli toukokuun puolivälissä Litku Klemetin Juna Kainuuseen -biisiä: ”’Helvetin iso pato murtuu’ ja aiheuttaa parhaillaan Litku Klemetin läpimurtoa indie-piireistä valtavirtasuosioon.” Hupsista. Ihanko oikeasti alamme kuulla Litkua Cheekin, Sannin, n, Jenni Vartiaisen, Antti Tuiskun ja Haloo Helsingin välissä? Toki on mahdollista olla olemassa sellainen valtavirtasuosio, joka ei merkitse esilläoloa valtavirran radiokanavilla. Myös indie Litkun taustana vähän mietitytti. On totta, että Jukka Nousiaisesta ja Guggenheim-projektzista poiketen Litkun sanoituksissa kuuluu yhteys sellaiseen 1990–2000-luvun musaan, joka murtautui indiestä valtavirtaan. Selvä yhteys on kuitenkin myös Ristoon, jota kohdeltiin nollarin puolivälissä undergroundina. Musiikin esitys ja tuotanto ovat filosofialtaan selvästi ug:tä – HS:n toimittaja käyttää sanoja ”röyhkeän huolimattomasti toteutettu”, mikä osoittaa hänen oman valtavirtaisuutensa ja pihallaolonsa. Lisäksi olen kuullut Litku Klemettiä livenä Onkiniemi elää -, Maagillinen teatteri – ja Kirnupiimäfest-tapahtumissa, jotka ovat enemmän undieta kuin indietä.

Peruslähtökohta on selvä. Valtavirtaa eli mainstreamia julkaisevat ns. major labelit eli isot levymerkit. Tämä musiikin kenttä hallitsee myös valtavirran musiikkimediaa – ennen kaikkea radiota. Indietä julkaisevat riippumattomat (independent) levymerkit, jotka kuitenkin ovat virallisia levynjulkaisijoita ja joilla on näin ollen ”hyväksytty” asema musiikkiteollisuudessa. Indien kylkiäiseksi on aikoja sitten syntynyt riippumaton musiikkimedia, lähinnä joukko lehtiä ja sivustoja, jotka työntävät indietä esiin valtavirran kustannuksella. 2010-luvulla tämä media on hivuttaen valtavirtaistumassa – esimerkkinä suomalainen Rumba. Underground-musaa julkaisevat itse artistit sekä epäviralliset, satunnaisesti toimivat tai suorastaan fiktiiviset levymerkit. Ug:llä on myös omat mediakanavansa, jotka työntävät sisältöä lähinnä omalle yleisölleen.

Underground on vanhempi käsite kuin indie. Suomen Talvisota 1939–1940 nimesi ainoan levynsä Underground-rockiksi vuonna 1970. Se samastui jo tietoisesti Spermin ja Those Lovely Hula Handsin edustamaan genreen. Ideologisella ja filosofisella, joskaan ei välttämättä musiikillisella, tasolla näiden esikuvat vaikuttivat USA:ssa. The Fugsin vaikutusvalta Jenkkilän radikaaleissa opiskelijapiireissä rinnastettiin välillä Bob Dylaniin, ja Frank Zappa ehti muotoilla mainstreamin ja undergroundin eron: ”The mainstream comes to you, but you have to go to the underground.” The Velvet Undergroundin nimivalinta oli samalla lailla tietoinen kuin Suomen Talvisodan levyn nimivalinta. Taidekritiikissä sanaa ’underground’ käytettiin ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla. Sen sijaan riippumattomista levymerkeistä (jollainen myös Love Records oli) riippumatta indie-termi iskostui käyttöön vasta 1980-luvulla. Vuonna 1980 Britanniassa alettiin julkaista uutta listaa ”UK Independent Singles and Albums Charts”, lyhyesti ”UK Indie Chart”, pienlevymerkkien yleistyttyä hurjasti ja kerättyä oman yleisönsä punkin myötä. Punk poteroitui, mutta indie nousi siivilleen. Pian puhuttiin indierockista ja indiepopista omina tyylilajeinaan. Indien vaikutus oli 1990-luvulla niin iso, että valtavirta oikein kyttäsi sitä kaapatakseen sen piiristä versoneet grunget ja alternative rockit pikimmiten osaksi omaa kaupallista universumiaan.

Kuinka sitten on päädytty tilaan, jossa underground ja mainstream tai indie ja mainstream eivät riitä, vaan tarvitaan kaikki kolme? Indie oli ehkä aluksi oman aikansa ug:tä, mutta 1990-luvulla indie oli UK Indie Chartin lisäksi ihan ”tavallisillakin” listoilla. The Stone Roses, Oasis, Blur, Travis ja The Cardigans olivat indieyhtyeitä, vaikka pari niistä siirtyikin myöhemmin major labelille. Suomessa Poko Rekords saavutti 80-luvulla loverecordsmaisen aseman, ysärillä se sai seuraa Spinefarmista ja Stupidosta sekä 2000-luvulla Fullsteamista ja Fonalista. Voisi toivoa, että valtavirta olisi tämän myötä indiemäistynyt, ja hetken siltä näyttikin, mutta kulttuurisen tuulen käännyttyä indie luutui jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi valtavirraksi. Pakkaa sekoittivat myös isot nimet, jotka alkoivat julkaista itse omat levynsä (Radiohead, Pet Shop Boys), sekä major labelien semihuijaukset, joista Lana Del Reyn lanseeraus ”indietähtenä” (2012) on jopa käänteentekevä hetki. Ylipäänsä siinä vaiheessa, kun indie oli yhtä kuin Arctic Monkeysin, The Nationalin ja Arcade Firen tyyppiset stadionkokoluokan nimet, tarvittiin uusi underground.

Käsitettä ”Tampere Underground” lanseerailtiin jo nollarin puolivälissä. Minusta se oli silloin indietä. 2010-luvulla elävä underground-skene on kuitenkin silkka tosiasia. Jukka Nousiainen, Samanna, Mara Balls ja kumppanit ovat kaikki pyörineet samoilla Kirnupiimä-klubeilla, Onkiniemessäkin on törmätty. Keltaisen talon merkitystä on ehkä liioiteltu – Tampereella on yhtä & toista undie-elämää, jolla ei ole suoraa yhteyttä Keltsi-saagaan. Täkäläinen katu- ja ruohonjuuritasoinen kulttuurielämä on suotuisa ja myönteinen uudelle ja vakiintumattomalle, vaikkeivät kaupungin päättäjät ymmärrä (tai piittaa) si(i)tä ja tekevät hommat hankalaksi. Olen usein miettinyt, onko muissakin maissa omat ”Tampere-ug:nsä”. Luultavasti on; jos tietäisin siitä (tutustumatta paikan päällä), se ei olisi undergroundia. Jyväskylän, Turun ja Oulun ug:stä on pientä käsitystä, mutta selittääkö Helsingin puuttumisen undie-kartalta se, että joka tapauksessa todellinen underground elää maan alla?

Jos jollakin lailla haluaisin tiivistää mainstreamin, indien ja undien filosofiat, ehkä ne kuuluisivat näin:

– mainstream pyrkii hallitsemaan sitä, mikä kaikkialla soi, ja ohjailemaan ihmisiä massakuluttajina

– indie haluaa luoda oman kaupallisesti menestyvän kenttänsä, joka kuitenkin säilyttää tietyn vastakkaisuuden mainstreamia kohtaan

– undergroundia ei kiinnosta itsensä myyminen, paitsi välttämättömien kulujen kattajana; se ei käy vuoropuhelua mainstreamin kanssa, joka ei voisi vähempää kiinnostaa, paitsi vallankumouksen kohteena.

uugee

Mainokset