Tosi oudot albumit #6: Tusk

Brittiläis-amerikkalaisen Fleetwood Mac -yhtyeen maine on nykyään yksipuolisen aikuinen. Jotkut sentään tietävät, että bluesrokkiahan ne alun perin tekivät, silloin kun kitaristina oli vielä Peter Green. Mutta useimmat ajattelevat nimen kuullessaan Rumours-kauden täyteläistä jenkkipoppirokkia (1977; hitit Dreams, Go Your Own Way, Don’t Stop ja You Make Loving Fun) – elleivät peräti Tango in the Night -kauden synteettistä diskorokkipoppia (1987; hitit Little Lies, Everywhere ja Big Love). Niinpä vuoteen 1979, edellä mainitun Rumoursin välittömäksi seuraajaksi, on hankala paikantaa eksentrinen tuplaplätty, jolla on jotain tekemistä artikkelisarjassa nimeltä ”tosi oudot albumit”.

Ensin voi olla syytä esitellä muutama tosiseikka. Rumours-albumia, näin lähtökohdaksi, oli myyty jo toistakymmentä miljoonaa. Rahaa ja studioaikaa oli käytössä loputtomasti. Punk ja uusi aalto olivat kyseenalaistaneet ne asiat, johon Fleetwood Mac oli Rumoursia tehtäessä uskonut. Bändin jäsenet olivat riidoissa keskenään. Kuvassa oli myös paljon päihteitä, ennen kaikkea 1970-luvun loppupuolella ”piireissä” kaikki hippiaineet syrjäyttänyt kokaiini. Uusi levy ristittiin rumpali Mick Fleetwoodin omasta sukuelimestään käyttämän nimityksen mukaan.

Sitten levy soimaan. Avausraita Over & Over menee vielä täydestä parin edellisen Fleetwood-levyn jatkona, mutta The Ledge tipauttaa jo leuan aika messevästi. Mitähittoa, garagekantripunkkia? Jatkossa samanlaista, hieman saman sukupolven Neil Youngin samanvuotisen Rust Never Sleeps -albumin särökokeiluista muistuttavaa soundia kuullaan biiseissä Not That Funny ja That’s Enough for Me itse biisien ollessa kiinnostavasti erilaisia keskenään. Kuusiminuuttinen singlelohkaisu Sara ja vielä hienompi That’s All for Everyone edustavat eteerisempää ja surrealistisempaa versiota klassisesta Fleetwood Mac -soundista. What Makes You Think You’re the One tuntuu oikein mässäilevän häiritsevän äänekkäillä rummuilla. Sisters of the Moon alkaa lähes kohtalokkaan alakuloisena viisuna, joka yltyy kitarasoolon myötä aika hardrockiksi. Hyviä biisejä on vielä paljon – Brown Eyes, I Know I’m Not Wrong, Walk a Thin Line – ja tietysti ne ovat ihan erilaisia keskenään. Eikä vielä edes ole päästy nimikappaleen samanistista elokuvaa muistuttaviin tunnelmiin.

Klassinen kysymys voisi Tuskin kohdalla kuulua: ”What the hell were they thinking?” Minusta oleellista nimenomaan on, ettei levyä tehtäessä ajateltu liikaa. Tai ehkä ajateltiin niin liikaa, että kyllästyttiin. Levyn raidoille purkautui pidättelemättä kaikenlaista vuosina 1978–79 bändiläisten päässä liikkunutta ainesta (kitaristi-laulaja Lindsey Buckingham, kosketinsoittaja-laulaja Christine McVie ja laulaja Stevie Nicks kirjoittivat levyn materiaalin kolmestaan, mutta eivät koskaan yhdessä). Osa musiikista on äänitetty kotona, ja toisaalta myös studiotekniikkaa on sumeilematta hyödynnetty. Riippumatta siitä, pitääkö Fleetwood Macin sovinnaisemmista levyistä (itse maltillisesti pidän), Tusk on mainion säntäilevä, pirskahteleva ja kontrolloimaton albumikokonaisuus, jolle täytyy nostaa muutama hattu.

tusk