Tosi oudot albumit #4: Renaissance

Kuten yleissivistykseen kuuluu, Village People oli homomyyteillä flirttaillut diskoyhtye, joka levytti vuosina 1977–80 hitit Y.M.C.A., In the Navy, Go West, Macho Man, San Francisco, Can’t Stop the Music ja I Am What I Am. Hyvässä lykyssä joku tuntee myös teennäisen vuoden 1985 comeback-yrityksen Sex Over the Phone, jossa musiikin soundit ihan laulusoundia myöten oli ”kasaroitu” pilalle. Mutta mitä Village People teki vuonna 1981? Homodiskoa? Ei todellakaan. Sen sijaan yhtye yritti rukkailla imagonsa ja musiikkinsa täysin uusiksi, minkä myötä valmistui todella kummallinen levymuotoinen soppa. Sen nimi on Renaissance.

Jo albumin kansi hämmentää. Kylmän pinkillä pohjalla seisoo periaatteessa entisiä tuttuja mieshahmoja, mutta osa heistä on meikattu futuristisiksi. Yhtyeen entinen päällekäyvä logo on heitetty tiehensä, ja ’Village People’ on sen sijaan kirjoitettu taiteellisen näköisellä fontilla vinosti ja kaareutuen. Kun levyn lopulta laittaa soimaan, seuraa lisää hämmennyksiä. Toki osa niistä on hämmentäviä vain Village Peoplen yhteydessä, mutta viimeistään muutamien vanhojen Kyläkansa-piirteiden säilyminen osana pakkausta tekee kokonaisuudesta ylipäätään kummallisen.

Varsinaista diskorytmiä löytyy Renaissancelta vain kahdesta kappaleesta. (Do You Wanna) Spend the Night oli jopa pienoinen hitti. Siinäkin on silti etsitty hieman synteettisempää soundia ja modernia vieraantumisen tunnelmaa. Fireman taas on entistä Village Peoplea funkympi juttu. Tyylikäs synaballadi 5 O’Clock in the Morning ei kuulosta enää Kyläkansalta ollenkaan. Mukiinmenevä Jungle City ajanmukaisine kaikurumpuineen ja kitarariffeineen on myös todella vaikea yhdistää Village Peoplen kontekstiin. Action Man sisältää kyllä kunnon äijäköörilaulua, mutta tässä vaiheessa kuuntelijan lounas alkaa pyrkiä väärään kurkkuun. Tämähän on rockia! Jäljellä olevat kolme kappaletta muodostavat pienen trilogian, jonka aiheena on hämmentävästi ruoka. Ensin lauletaan Big Macista, sitten on kehotuksen aiheena Diet, ja villagepeoplemainen mieslaulusoundi yhdistyy sille täysin vieraalta tuntuvaan ”uuden aallon” poprock-taustaan.

Renaissance-albumin ällistyttävyys tiivistyy levyn viimeiseen raitaan. Food Fight jatkaa odotettavasti ruokateemalla, mutta musiikillista ilmausta ei kukaan osaa odottaa. Se on nimittäin ilmiselvää punkkia. Ärsyttävät urkusoundit viuhuvat, laulaja huutaa, tempo on kiivas ja melodisuudesta ei ole tietoakaan. Tietenkään kyse ei ole sellaisesta geneerisestä punkista, mitä nykyään tehdään, vaan kuulijan korville pläjähtää mahtava ”onko tällaista musaa olemassa” -kokemus. Luonnollisesti kaikki mielikuvat homodiskosta ovat yhtä kaukana kuin Pihtipudas New Yorkista.

Kuten arvata saattaa, Renaissancesta tuli Village Peoplen siihen asti heikoimmin menestynyt albumi. Jatkoa seurasi jo 1982 muodossa Fox on the Box. Kyseessä on aika yksiselitteinen funk-albumi, jolla – ehkä aidsin myötä heränneen homofobian pelästyttämänä – lauletaan selvästi naisista. Vaikka Kyläkansan riveistä jo 1979 liuennut alkuperäinen päävokalisti Victor Willis oli houkuteltu takaisin, levy menestyi entistäkin huonommin. 1970-luvun legendaarisen ”multi-imagoyhtyeen” aika oli ohi.

Renaissance