Tosi oudot albumit #2: Love You

The Beach Boys oli oudossa tilanteessa 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen alkupuolella yhtye oli saanut paljon takaisin hippivuosina menettämästään asemasta julkaisemalla ajanmukaisen kunnianhimoisia, jopa kokeellisia levyjä: Sunflower (1970), Surf’s Up (1971), Holland (1973). Sitten keksittiin julkaista kokoelma bändin oldie-hittejä otsikolla Endless Summer. Sehän mokoma rynnistikin USA:n listaykköseksi! Kokeileva ote oli tuottanut lisää arvostusta ja ihan mukavia taskurahoja, mutta vanhan kulta-ajan hittien esiintuonti vaikutti yhtäkkiä ratkaisevan talousasiat kertaheitolla. Mitä seuraavaksi? 15 Big Ones -niminen albumi oli yhdistelmä covereita nostalgisista hiteistä ja ihaillun, mutta mielenterveysongelmaisen Brian Wilsonin uusia sävellyksiä. Levyä myytiin melko hyvin, muttei aivan odotusten mukaan – ja arvostus notkahti pohjalukemiin. Mitä ihmettä nyt keksittäisiin?

Kauan vaikeasta masennuksesta kärsinyt Brian Wilson oli vuosina 1975–76 psykoterapian ansiosta enemmän voimissaan kuin pitkään aikaan. Hän osallistui 15 Big Onesin sävellystyöhön, sovitti ja tuotti albumin. Sen ohessa hän oli kuitenkin alkanut kirjoittaa biisejä, joilla ei ollut mitään tekemistä Beach Boysin kaupallisten pyyteiden kanssa. Brian suunnitteli julkaisevansa niistä soololevyn. Levyn alkuperäinen otsikko oli Brian Loves You. Samaan aikaan Rantapojilla oli kuitenkin sisäisiä kiistoja ja paha identiteettikriisi. Loppujen lopuksi Brian ei uskaltanut viedä eteenpäin soolourahankettaan, joka olisi edesauttanut yhtyeen hajoamista. Niinpä hän väsäsi nipun demoja ja esitteli uudet kokeilevat ja edistykselliset kappaleensa Beach Boysille väylänä uuteen arvostukseen. On epäselvää, pitivätkö bändin muut jäsenet sellaista oikeasti mahdollisena. Sen sijaan on ilmaistu, että muu yhtye – etenkin Brianin nuorin veli, kitaristi Carl Wilson – halusi toteuttaa Brianin projektin ilmaistakseen rakkautensa ja uskollisuutensa bändin ainoalle oikealle ja alkuperäiselle, mutta vieraantuneelle ja harhaiselle johtajalle.

Uudelleennimetty Love You (jonka otsikon voi käsittää myös ”The Beach Boys Love You”) ilmestyi keväällä 1977. Albumi ei menestynyt likimainkaan yhtä hyvin kuin 15 Big Ones, ei edes samoissa mitoissa kuin Beach Boysin 1970-luvun alkupuolen levyt. Kaupallisesti ajatellen se merkitsi USA:ssa paluuta yhtyeen 1960-luvun lopun alennustilaan, vanhalla mantereella sen alapuolelle. Toisin kuin jenkit, eurooppalaiset olivat mieltyneitä Rantapoikien vuosien 1968–70 tuotantoon ja varsinkin 20/20-albumi (jota itse en pidä kummoisena) oli menestynyt hyvin, Britanniassa jopa listakolmoseksi asti. Brian Wilson syytti vaisusta menestyksestä levy-yhtiötä, joka ei ollut mainostanut Love Youta nimeksikään. Albumin julkaisu nimittäin tapahtui sen jälkeen, kun Beach Boys oli ilmoittanut vaihtavansa levymerkkiä. Moni asiantuntija on kuitenkin sanonut, ettei mikään markkinointivoima olisi tehnyt Love Yousta oikeaa menestyslevyä.

Millaisesta albumista sitten on kysymys? Lyhyesti sanoen: kummallisesta. Mukana on paljon Minimoog-syntetisaattoria ja kotistudiossa tehtyjä päällekkäisäänityksiä. Vanhaa kunnon Pet Sounds / Smile -meininkiä löytyy – mihinkäs Brian juovistaan pääsisi – mutta yhdistettynä täysin uuteen, monen mielestä asiaankuulumattomaan teknologiaan, jota vieläpä on käytetty Brianin masentuneista vuosista muistuttavalla hälläväliä-asenteella. Niinpä Love You on 1950–60-luvun melodisiin ja rakenteellisiin ideoihin nojaavaa progressiivista syntikkapoppia, joka on tehty eräänlaisessa punk-hengessä tiedostamatta punkista yhtään mitään. Levyllä on myös kummallisia sanoituksia: Johnny Carson kertoo samannimisestä talk show -juontajasta, Roller Skating Child kuulostaa siltä kuin Brianilla (tai Mike Lovella, joka laulaa päävokaalit) olisi suhde alaikäiseen tyttöön, Mona-kappaleessa mainitaan sekä ”disco-disco-discotheque mama” että Phil Spector. Oma lempisanoitukseni on Solar System, jossa Brian murisee (todellakin, hänen äänensä on täysin pilalla ja hän laulaa levyllä useimmat kappaleet!) säkeitä kuten ”solar system gives us wisdom” ja ”if Mars had life on it, I might find my wife on it”. Välillä kuulostaa siltä kuin Brian pidättelisi naurua ja olisi humalassa tai pilvessä.

Yllä oleva ehkä jo kavaltaa, että itse olen likimain Love You -fani ja suhtaudun koko hommaan ihailevan ällistyneesti. Let Us Go on This Way, The Night Was So Young (josta Queenin – jonka alkuperäinen nimi oli Smile! – Roger Taylor saattoi napsaista Radio Ga Ga -biisiin sävelmänpätkän), I’ll Bet He’s Nice, Airplane ja Solar System ovat aivan nerokkaita pikku kappaleita, eivätkä useimmat muut jää paljon jälkeen. Särö kokonaisuudessa on Good Time, joka on äänitetty 1970 eikä kuulosta muulta albumilta tippaakaan – Brian vain tykkäsi siitä niin paljon, että halusi sen mukaan. Onneksi Good Time on sinänsä oikein hyvä biisi. Vuoden 1977 julkaisuksi Love You on sekä neljä vuotta aikaansa edellä että kymmenen vuotta ajastaan jäljessä. Koska syntikkapop alkoi pian tarkoittaa jotakin sellaista kuin The Human League, OMD ja Erasure, on selvää, ettei ”uuden aallon” läpäisemä yleinen mielipide kytke Love Youta syntikkapopin traditioon. Edes Kraftwerkin vaikutusta ei siitä löydy, vaikka germaanipioneerit ovat tunnetusti napanneet vaikutteita myös Beach Boysilta. Toisaalta psykedelia tarkoittaa nykyihmiselle The Doorsia tai, synteettisen musiikin tapauksessa, psytrancea – ja progressiivinen popmusiikki Pink Floydia tai Radioheadia. Sellaisissa asiayhteyksissä on vaikea muistaa albumi, jonka 50-lukulaiset melodiat vaikuttavat vertailussa naiiveilta ja lopullinen muoto vahingolta. Oikeasti tällaisilla asioilla, tai asioiden yhteyksillä, ei pitäisi olla mitään väliä.

Vuosikymmenien saatossa Love You on kuitenkin kerännyt jonkinlaista arvostusta. Valtavirtayleisö (mukaan lukien ns. vaihtoehtovaltavirta) ei siitä piittaa, mutta melko laaja joukko friikkejä pitää levystä. Yksi kovimpia faneja on R.E.M:n Peter Buck, joka on nimennyt Love Youn lempparikseen koko Beach Boysin tuotannossa. Minulle Love You edustaa kiehtovinta Beach Boysia, ellei Pet Soundsia ja Smile-sessioita oteta lukuun. Suosittelen tutustumaan – mutta varauksellisesti: tältä albumilta et löydä upeita laulustemmoja, huipputarkkaa studiotuotantoa etkä yhtään hittiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s