The Beach Boys 1978–1993

Musiikinharrastajien enemmistö yhdistänee kalifornialaisen The Beach Boys -yhtyeen 1960-lukuun. Silloin Brian Wilson ja kumppanit tekivätkin leijonanosan klassikoistaan. Vai miltä kuulostavat Surfin’ Safari, Surfin’ USA, Surfer Girl, Don’t Worry Baby, I Get Around, Help Me Rhonda, California Girls, God Only Knows, Wouldn’t It Be Nice, Good Vibrations, Heroes and Villains ja Do It Again? Lisäksi edellisistä biiseistä kahdeksas ja yhdeksäs lukeutuvat albumille Pet Sounds (1966), joka tavataan mainita samassa populäärimusiikin klassikkoalbumien sarjassa The Beatlesin, Bob Dylanin ja Pink Floydin hehkeimpien plattojen kanssa. Good Vibrations ja Heroes and Villains puolestaan periytyvät legendaarisesta, aikanaan kesken jääneestä Smile-projektista (1966–67).

Mutta vaikkei Rantapoikien 1970-lukua niin hyvin tunnetakaan, kyllä silläkin on arvoa – ja omat ihailijansa. Albumit Sunflower, Surf’s Up ja ehkä myös Holland ovat muodostuneet pieniksi klassikoiksi, ja joidenkuiden (tämän kirjoittaja mukaan lukien) mielestä klassikkosarjaan kuuluu vielä vuonna 1977 ilmestynyt tripinomainen Love You. Sen jälkeen tähti himmenee. Yhtään vuodesta 1978 alkaneen kauden Beach Boys -kiekkoa ei yleisesti pidetä edes kohtalaisena – ja jos yksi kohtalainen löytyisi, se olisi usein vuoden 2012 paluulevy That’s Why God Made the Radio. Minusta tuo plätty on biisimateriaaliltaan melko keskinkertainen ja toteutukseltaan välillä jopa häpeällinen (kuka helvetti käski työntää autotunea Beach Boysin levylle?!?!). Sen sijaan löydän parjatuista 1970-luvun lopun ja 1980-luvun vuosista paljon hyvää, eikä se kaikkein parjatuin, 1990-luvun alkukaan ole täysin toivoton.

Kausi alkaa Love Youta seuranneesta levystä M.I.U. Album (1978). Omituinen otsikko viittaa Iowan osavaltiossa sijainneeseen Maharishi International Universityyn, jossa bändi äänitti ison osan albumista transsendenttisen meditaation harjoittajien Mike Loven ja Alan Jardinen sekä toipilas-Brianin johdolla. Levy ei kuulu Beach Boysin parhaimpiin; edistyksellisen linjan sijaan se nuiji yhtyeen tyylilinjaksi nostalgian ja teeskennellyn viattomuuden. Meditaatioklikin vastapainona bändissä vaikutti tuolloin juopotteluklikki, jonka varsinaiset jäsenet – Dennis ja Carl Wilson – lauloivat kumpikin levyllä vain yhden biisin (tosin Carlin Sweet Sunday Kinda Love on hyvä). Albumin myönteisenä erityisilmiönä on todettava, että Brian Wilsonin välillä täysin pilalla käväissyt lauluääni on omituisen hyvässä kunnossa. Brian vokalisoi muun muassa hykerryttävän 70-lukulaiselta kuulostavan biisin Match Point of Our Love, jonka vakavissaan lauletut tennismetaforat herättävät hilpeyttä.

lightalbum

Yritystä palauttaa The Beach Boys relevantiksi huippunimeksi tehostettiin seuraavana vuonna. L.A. (Light Album) on sekä minun että useimpien muiden mielestä tämän jakson paras albumi. Levy voisi olla kehutumpikin, ellei se sisältäisi kymmenminuuttista diskoversiota (!) vanhasta Beach Boys -albumiraidasta Here Comes the Night. Brian Wilson on läsnä vain yhden biisin kirjoittajana ja toisen sovittajana, mutta Carl ja Dennis ovat palanneet parrasvaloihin. Toisaalta vastineeksi Mike ja Alan on nyt likipitäen ulkoistettu. Jälleen toisaalta, kummankin ainoa oma esitys albumilla on todella vaikuttava: Alan Jardinen muikeasti Johann Sebastian Bachia kierrättävä Lady Lynda muodostui ansaituksi hitiksi eritoten Britanniassa, ja Mike Loven japanilaissävyinen Sumahama on mielestäni yksi Rantapoikien myöhemmän kauden kaikkein hienoimpia biisejä. Kolmantena kappaleena täytyy mainita Dennis Wilsonin pääosin kirjoittama, nuorempien Wilsonien puoliksi vokalisoima tunnelmapala Baby Blue. Se on niin upea, että linkitän sen esimerkiksi Beach Boysin 1970-luvun viimeisten vuosien musiikista.

L.A. ei kuitenkaan ollut varsinainen menestyslevy, etenkään USA:ssa. Brian Wilson haluttiin takaisin puikkoihin. Alkuvuonna 1980 ilmestyneen Keepin’ the Summer Aliven sessioissa Brian väläyttikin hetkeksi vanhoja taitojaan, mutta vetäytyi hyvin pian uudelleen taustalle, ja bändi täytti albumin raidat niin kuin parhaiten taisi. Tuottajaksi ilmestyi Bruce Johnston, joka oli ollut Beach Boysin jäsen vuosina 1965–72 – ja asettui saman tien bändiin uudelleen. Albumin A-puoli sekä B-puolen ensimmäinen numero (pienenpieni hitti Goin’ On) edustavat laadukasta tuon ajan Beach Boys -musaa aina melko onnistunutta Chuck Berry -coveria School Days myöten. Loppulevyssä on kuitenkin täytteen makua. Arvioisin Keepin’ the Summer Aliven paremmaksi kuin M.I.U. Album, mutta selvästi epätasaisemmaksi kuin L.A. (Light Album).

keepinthesummeralive

1980-luvun alkuvuosina Rantapojat olivat aika hunningolla. Brian Wilsonia hoidettiin ties missä laitoksissa parempaan jamaan, veli-Dennis taas oli sekoilunsa tähden heitetty ulos koko bändistä. Osa bändin jäsenistä teki soololevyjä, jotka eivät menestyneet. Kaiken traagiseksi huipuksi Dennis hukkui alkutalvella 1983 lähdettyään uimaan pimeässä ja kännissä. Siinä vaiheessa jäljelle jäänyt yhtye vakavoitui ja yhdistyi uudelleen tekemään ensimmäistä varsinaista kasarikiekkoaan, jolle annettiin ytimekäs nimi The Beach Boys. Albumi ilmestyi kesällä 1985. Sekä syntikat että AOR-soundit ovat tehneet arvattavan hyökkäyksen osaksi poppoon musiikkia. Carl Wilson on äänessä hyvin paljon, ja toisaalta comeback-hittiä Getcha Back tähdittää Mike Love, mutta terävimmästä säveltaiteellisesta osumasta vastaa Brian. Mahtavalla kertosäkeellä varustettu I’m So Lonely kelpaa linkitettäväksi esimerkiksi 80-luvun Beach Boysista parhaimmillaan – olkoonkin kasarituotanto vähän mitä on. Kyllä tältä levyltä löytyy paljonkin hyviä biisejä. Yksi niistä on tässä yhteydessä kummajaiseksi miellettävä I Do Love You, jonka säveltäjä on – joopajoo – Stevie Wonder.

beachboys

Yhtye ei kuitenkaan pysynyt kasassa. Voimakkain tarve päästä bändistä eroon oli Brian Wilsonilla, joka oli tervehtymässä ja kasasi varsin pätevän ensimmäisen soololevynsä vuonna 1988. Sitä ennen yhtye oli jo julkaissut jokusen singlen ilman Briania. Häntä ei kuulla myöskään hittisinglellä Kokomo (1988), joka palautti Beach Boysin jenkkilistan ykköseksi ensimmäistä kertaa 22 vuoteen. Uusi albumi täytyi tietysti saada pian kokoon, ja Still Cruisin’ -albumilla Brian oli kompromissiluontoisesti mukana yhdessä biisissä (hänen kirjoittamansa oudon sovinnainen In My Car). Levy voisi olla ihan hyvä (etenkin Somewhere Near Japan on varsin hieno kappale), mutta uusien biisien puuttuessa sen loppu täytettiin kolmella 60-luvun hitillä, jotka olivat Kokomon ja kahden muun (!) uuden biisin tavoin esiintyneet tuoreissa elokuvissa. Tämä tyhmä päätös oli niin ilmiselvän lyhytnäköinen, ettei Still Cruisin’ -albumista ole teetetty uusintapainoksia. Onneksi kappaleet löytyvät sentään Youtubesta.

1990-luvun alussa Rantapojat antoivat haastatteluja, joissa he ilmoittivat, ettei mahdollista uutta albumia tehdä ilman Briania. Kaikesta huolimatta vuonna 1992 (Euroopassa 1993) sellainenkin kummajainen ilmestyi – täysin brianwilsoniton levypläjäys Summer in Paradise. Kliseinen otsikko kätkee taakseen kaikkien aikojen haukutuimman Beach Boys -albumin. Haukkuja voi pitää ymmärrettävinä: Mike Love räppää (!) kappaleessa Summer of Love (!) ja dominoi koko albumia, mukana on kaksi fiaskomaista uusintaversiota bändin vanhemmista biiseistä sekä kolme coveria, ja 90-luvulle hyvässä mielessä tunnusomaisista indie- tai alternative-soundeista ei ole tietoakaan vanhojen pierujen paisutellessa menemään kasaristudioissa. Mollaus on niin perinpohjaista, että minussa herää vastareaktio: ei Summer in Paradise nyt niin huono levy ole! Vaikka todelliset huippubiisit puuttuvat ja osan albumista voi sumeilematta heittää vesilinnuille, linkitettäköön lopuksi pieni todistusaineisto sen puolesta, että ihan mukavaakin poppimusaa löytyy. Sen nimi on Island Fever.

summerinparadise

Mainokset