Teini-iän suosikkilevyt

Sosiaalisessa mediassa on laadittu innokkaasti listoja teini-iän lempparialbumeista. Monelle ihmiselle teini-ikä on sosiokulttuurisesti aika yhtenäinen ajanjakso, joten varhaisten ja myöhempien teinivuosien suosikit voi näppärästi listata samaan syssyyn. Itselläni näin ei ole, vaan teini-iän jakaa kahtia musiikkimaun jyrkkä muuttuminen yhdessä päivässä. Näin ollen oma 13–14-vuotisikäni oli musakulttuurisesti pelkkää myöhäislapsuuden jatkoa. Tässä listauksessa ei ole paikallaan muistaa tätä (hu)vittu(untu)nutta mainintaa pidemmälle Iron Maidenin ja Dion kaltaisia hevibändejä, puhumattakaan Metallicasta, jonka diggailua yritin epätoivoisesti opetella ollakseni kavereiden kanssa samoilla aalloilla. Toisaalta viimeistään lukion päätyttyä teini-ikä oli auttamatta ohi. Löysin käytetyt vinyylit, joita tuolloin (1990-luvulla) pullistelivat kaikki divarit ja kirpputorit; niiltä kuunnellut 70-luvun discot ja 80-luvun alun synapopit lukeutuvat jo eri ikävaiheeseen, kuten myös pian perässä seuranneet laulaja-lauluntekijät. Pysyttelen siis kiltisti omissa 90-luvun alkuvuosissani, jolloin musamaku oli jo melko oma, mutta musadiggailu vielä aika kollektiivista touhua. Paljon kiitoksia.

1. Electric Light Orchestra: kaikki levyt 1975–86

Yhtenä 1990-luvun alun jouluna isä sai kötöstämästäni joulupaketista ELO:n tuplakokoelmavinyylin. Voi luoja, kun sitä kuunneltiin. Jo lapsuudessani kotona oli soinut Sähkövalo-orkesterin Out of the Blue (1977), joka luonnollisesti löydettiin heti uudelleen. Parin vuoden sisään olin hommannut omiin kokoelmiini kaikki tuolloiset ELO-albumit. Ihan varhaisimpia en erityisemmin kuunnellut, mutta myöhempää tuotantoa veivasin ja hehkutin niin paljon, että koulukaveritkin tiesivät jossain soivan ”se bändi, josta tuo [sormella osoittaen] tykkää”.

outoftheblue

2. Dire Straits: Brothers in Arms

Olin partiossa 1986–96. Olimme menossa vaeltajaleirille, ja jostain syystä kuuntelimme jonkun mankasta – pintadiskopopin tai Eppu Normaalin sijaan – erään tytön kasettia, jonka yhdellä puolella oli Love Over Gold ja toisella Brothers in Arms. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti tosi hyvältä, oikeastaan aika syvälliseltä progelta tai ainakin sinnepäin. Levyhän piti tietysti hankkia. Vaikka tutustuin sittemmin myös Love Over Goldiin, Making Moviesiin (joka oli ollut isällä jo 1980-luvun alussa ja sittemmin kadonnut) sekä uuteen On Every Streetiin (1991), Brothers in Arms oli aina se isoin juttu.

3. Queen: Greatest Hits II

No tietysti. Tätä kuuntelivat ihan kaikki. Itse en kyseistä kokoelmalevyä omistanut, vaan äänitin kaverilta kasetille – hifistelin vieläpä biisit aikajärjestykseen. Aika moni kaveri kyllä omistikin. Muistan myös lainanneeni joltakin tytöltä Innuendo-vinyylin, ja tutustuin muihinkin alkuperäisiin levykokonaisuuksiin sitä mukaa kuin törmäsin. Mutta yksikään niistä ei ollut kokoelmalevyn veroinen hitti. Lempibiisejäni: The Miracle, Who Wants to Live Forever.

4. ABBA: Gold – Greatest Hits

ABBA:n uusi tuleminen vuonna 1992 kuului sarjaan ”aikakauden massiivisia kulttuuritapahtumia”. Vanha ruåtsalainen hittibändi, jolle kaikki olivat joskus nauraneet, oli yhtäkkiä ajankohtainen ja cool. Oli Erasuren ABBA-esque-covereita, kirjastosta bongattuja vinyylejä sekä tietysti kokoelmalevy, jonka taivalta Radiomafian listalla seurasin radiosta. ”Mikähän biisi nyt soitetaan? – No huh, Does Your Mother Know!” Myöhemmin luonnollisesti ostelin divareista alkuperäisiä ABBA-vinyylejä, mutta ne kuuluivat jo uuteen elämänvaiheeseen. Gold – Greatest Hits kuului lukioaikaan ja teinivaiheeseen.

5. Tom Petty & the Heartbreakers: Into the Great Wide Open

Ja näin pääsemme musiikkiin, joka oikeasti ilmestyi uutena 1990-luvun alussa… Isoveli oli kyllä tutustuttanut jo Tom Pettyn soololevyyn Full Moon Fever (1989), joka alkoi kiinnostaa, kun tajusin ELO:n Jeff Lynnen tuottaneen ja säveltäneenkin sille biisejä. Lynne oli mukana myös Into the Great Wide Openilla, jonka ilmestyminen oli jo kaveripiirissäkin aika iso juttu. Kovin kauan Pettyä ei kuunneltu, mutta tiettyä elämänvaihetta hänen nasaaliäänensä sävyttää vahvasti.

6. Jeff Lynne: Armchair Theatre

Electric Light Orchestraan ja Tom Pettyn uusiin levyihin tutustumisen jälkeen törmäsin pian faktaan, että Jeff Lynneltä oli tullut soololevy – ja niinkin vastikään kun 1990. Löysin sen pian kasettimuodossa jonkin Anttilan alekorista. Vähän aikuiseen makuun se oli, mutta kun olin jo niinkin aikuinen kuin lukiossa, se sopi minulle oikein hyvin. Pidin koulun musiikintunnilla Jeff Lynnestä esitelmän soittaen ryhmälle kappaleen Every Little Thing – vai oliko se Now You’re Gone? Muistikuvat heittävät. Hyviä biisejä olivat, ja ovat, molemmat. Kuunteluun pääsi muutakin musaa, jossa Lynnellä oli näppinsä pelissä: Roy Orbisonin Mystery Girl (mm. klassikko You Got It), Traveling Wilburysin molemmat albumit jne. Taisin olla fani.

7. Yes: 90125

Yksi niistä levyistä, jotka muuttivat kaiken: satuin kuulemaan Owner of a Lonely Heart -biisin radiosta, tunnistin sen etäisesti jostain lapsuudesta, tykkäsin hirveästi ja asioita selvitettyäni tajusin, että 90125 löytyy isonveljen vinyylikokoelmasta. It Can Happen! Huh huh! Ei sitten enää viitsinyt kuunnella heviä.

8. Pink Floyd: A Momentary Lapse of Reason (ja The Division Bell)

Käydessäni kaverin luona tämä soitti varoittamatta kasetilta Pink Floydin biisin Learning to Fly. Sehän oli tietysti ihan mahtava. Diggailin samoihin aikoihin yhtä innokkaasti kahta Learning to Fly -nimistä biisiä (toisen esitti tietysti Tom Petty & the Heartbreakers). A Momentary Lapse of Reason oli minusta hyvin kauan Pink Floydin paras levy. The Division Bell (1994) sijoittuu laskennallisesti myöhempään (ilmestyi vasta lukion päätyttyä, olin jo 19), mutta kulttuurisesti samaan kauteen. Siitäkin tykkäsin, ja tykättiin, hurjasti. Yritin tutustella myös The Walliin ja The Dark Side of the Mooniin, mutten ihan vielä ymmärtänyt niiden hienoutta.

9. The Moody Blues: Keys of the Kingdom

Sama kaveri, joka oli pari kuukautta aiemmin soittanut Pink Floydia, tutustutti minut myös vielä vanhemman Moody Bluesin uusimpaan albumiin. Toiset ympärillä rupesivat jo lämpenemään Nirvanalle ja Red Hot Chili Peppersille, ja tietysti kuvioissa olivat Metallica ja Guns N’ Roses. Itse diggailin tämmöistä aikuispoppia. Tutustelin myös Moody Bluesin kasarilevyihin Long Distance Voyager ja The Present, joista varsinkin ensimmäinen on nykyään minusta tähdellisempi helmi. Mutta ysärillä Keys of the Kingdom oli tärkein.

10. Boney M.: Gold – 20 Super Hits

ABBA-kokoelman jatkoksi saatiin listoille ja lukiokaverien innokkaasti keskusteltavaksi toinenkin 70-luvun hittilistojen monsteri, ”Poniämmä”, tuoreine kokoelmaplättyineen. Tämä tuntuu vaikealta hahmottaa nyt, itsellenikin, mutta vähän aikaa 90-luvun alkupuolella Rasputin, Brown Girl in the Ring, Daddy Cool ynnä muut olivat ihan oikeasti kaikkein kiinnostavinta juttua. Minut Boney M. auttoi myös oivaltamaan, että tykkään yleensäkin seitkytluvun discosta. Seuraavana vuonna taisin ostaa pari ensimmäistä Donna Summer -vinyyliäni ja Saturday Night Feverin. Mutta ne olivat jo omia, aika yksinäisiä diggailuja.

11. The Police: Their Greatest Hits

Kymmenen levyä olisi ollut täsmällisemmän näköinen pläjäys, mutta menköön kerta kiellon päälle. Poliisia nimittäin kuunneltiin tosi paljon – sekä yksin että yhdessä. Message in a Bottle ja Every Breath You Take kuulostivat alusta lähtien hyviltä (jälkimmäistä olin toki kuullut jo 80-luvulla radiosta), mutta myöhemmästä ykköslempparistani Every Little Thing She Does Is Magic muuan kamu muisti aina vittuilla: olin ensikuuntelulla pitänyt sitä ihan surkeana.

Kyllä sitä muutakin tietysti kuunneltiin. Esimerkiksi samaan aikaan ilmestyneet 22-Pistepirkon Big Lupu ja Neljän Ruusun Haloo saivat kaveripiirissä osakseen laajan hyväksynnän ja tykkäämisen. Minäkin tykkäsin. Phil Collinsin …But Seriously oli myös joululahja isälle. Kyllä sitäkin kuunneltiin. The Beach Boysin kokoelmakasetin taisin ostaa hänelle synttärilahjaksi. Äänitin omalle kasetilleni muutamia biisejä, ja muistelen tutustuneeni kirjaston kautta peräti Pet Sounds -vinyyliin. En kuitenkaan vielä innostunut. Eaglesin kokoelma oli ainakin yhdellä kaverilla, ja äänitin sen parhaat biisit kassulle. The Alan Parsons Projectin To One in Paradise oli minusta vähän aikaa maailman paras biisi, mutta maailman parasta albumia en heiltä löytänyt. Depeche Modelle aloin lämmetä pikku hiljaa, Music for the Masses ja Violator tulivat tutuiksi jo lukiovuosina. Lähipiirissä pyöri ihmisiä, jotka kuuntelivat The Stone Rosesia, Lenny Kravitzia ja – totta kai – The Beatlesia. Mutta minulle niiden aika tuli vasta myöhemmin.

Mainokset