KAANON #2: Ray of Light

Madonnan musiikillista uraa on aina hiukan hankalaa tarkastella. Vuonna 1998 ilmestynyt Ray of Light on yleisesti tunnustettu Madonnan parhaaksi albumiksi, enkä itse näe mitään syytä olla yhtymättä tähän näkemykseen. Yli kaksi vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen Ray of Light on edelleen pätevää matskua. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/ray-of-light/

Mainokset

KAANON #1: The Wall

Tämä kirjoitelma avaa uuden juttusarjan, jossa käsitellään arvostettuja levyjä, joiden arvostus on Mus.Org.Skyn bloggarin mielestä ansaittua. Levyt eivät ole missään arvojärjestyksessä – päinvastoin. Pink Floydin albumeista The Dark Side of the Moon on sekä arvostetumpi että meikän mielestä parempi levy kuin The Wall, mutta jälkimmäinenkin on arvostettu ja meikän mielestä hyvä. Ja kun tätä on ihan vastikään tullut kuunnelluksi, tästä on ihan hyvä aloittaa. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/the-wall/

Hankalat levytapaukset #7: Shh!

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun suomalaiseen undergroundiin, ja myös laajemmassa mitassa kulttuuriradikalismiin, liittyy oleellisesti helsinkiläinen The Sperm -yhtye. Kokeellisen muusikon Pekka Airaksisen ja yleisradikaalin Mattijuhani Koposen ideoima bändi sai alkunsa vuonna 1967 ja vaikutti 1970-luvun alkuun, jolloin julkaistiin Spermin ainoaksi jäänyt Shh!-albumi. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/shh/

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #20: …And Then There Were Three…

Genesis oli yksi 1970-luvun tärkeimmistä progebändeistä. Sen keulakuva oli Peter Gabriel, pätevä laulaja ja värikäs lavahahmo. Vuonna 1975 Gabriel kuitenkin erosi bändistä. Uudeksi laulajaksi nostettiin rumpali Phil Collins, jonka ääni todettiin niin petergabrielmaiseksi ja uusi Genesis-musiikki niin entisenlaiseksi, ettei bändin katsottu menettäneen kuin värikkään lavahahmon. Vuonna 1977 myös kitaristi Steve Hackett pakkasi kamansa ja jätti Collinsin, Tony Banksin ja Mike Rutherfordin kolmisin. Tämä oli monelle Genesis-diggarille rajapyykki. Seuraavalla studiolevyllä oli mukana Follow You Follow Me, joka oli ihan oikea hitti ja kelpasi jopa diskoon, ja kappaleiden monsteripituuksiakin oli hillitty. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/and-then-there-were-three/

Tosi oudot albumit #8: Hän muutti kaiken

Kristillinen hengellinen populäärimusiikki on vähän käsitelty aihe kaikessa muussa paitsi kristillisten liikkeiden omassa mediassa. Isolta osin tämä johtuu siitä, että kristillistä pop- ja rockmusiikkia ei itsessään ja musiikillisesti pidetä tähdellisenä, vaan oleellisena pidetään sen sanomallista ja ohjelmallista puolta – ja musamediat eivät ole kristillisiä medioita, joten se siitä. Vastoin ennakko-oletuksia on olemassa musiikillisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat vain ja nimenomaan hengellisen musiikin kentällä. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/han-muutti-kaiken/

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #19: Chicago XI

Hei, tiedätkö jenkkibändi Chicagon? Moni alkaa muistella kasarihittejä, kuten Hard to Say I’m Sorry ja Stay the Night, toiset taas tietävät vuoden 1976 pehmoklassikon If You Leave Me Now. Tietysti jossain luuraa pari vanhaa hippiä, jotka muistavat Chicagon olleen alun perin progressiivinen jazzrock-yhtye. Myös Saturday in the Park kuulostanee tutulta ainakin Radio Nostalgia -yleisölle. Muu Chicago-tietämys on yleensä vähäistä. Sitä paitsi yllä tuli jo ristiriitaisia johtolankoja. Kasarihittejä? Pehmeä popklassikko? Progressiivista jazzrockia? Radio Nostalgia? Voisiko niiden perusteella päätellä, miltä Chicago kuulosti vuonna 1977 julkaistulla albumilla? Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/chicago-xi/

Hankalat levytapaukset #6: Deep Purple in Rock

Seitsenvuotiskesänäni vanhempi veli tuli eräänä päivänä kotiin ilmoittaen, ettei rockabilly ollut enää mitään. Oli olemassa paljon rajumpi juttu, ja se oli nimeltään ”hevi” eli ”heavy rock”. Seuraavina vuosina kotona soi jatkuvasti äänekäs ja raskas musiikki. Uutta ja ajankohtaista hevilinjaa edustivat Motörhead, Iron Maiden, Saxon ja mikä ettei myös sofistikoidumpi Rainbow. Mutta paljon soi myös vanhempi klassinen hevilinja – Black Sabbath, Deep Purple, Blue Öyster Cult, Led Zeppelin ja Uriah Heep. Purplen levyjä en muista veljen omistaneen, mutta kasetilla löytyi parhaita paloja ainakin albumeilta Deep Purple in Rock, Fireball ja Machine Head. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/deep-purple-in-rock/

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #18: Pretty. Odd.

Joskus kauan sitten, ammoisena emo-aikana oli olemassa Las Vegasin toiseksi tunnetuin bändi Panic! at the Disco. Se teki levyn A Fever You Can’t Sweat Out, jolta lohkesi hittisingle I Write Sins Not Tragedies. Itseäni sellainen musa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ilmeisesti se ei kiinnostanut kovin kauan edes itse bändiä, joka muokkasi musatyylinsä täysin uusiksi. Jopa yhtyeen nimi joutui leikkauspöydälle. ”Panic at the Disco” ilman huutomerkkiä näytti vähemmän neuroottiselta. Sama muutos päti musiikkiin. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/pretty-odd/

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #17: The Birds, the Bees & the Monkees

The Monkeesin tarina on monelle tuttu, mutta varmaan vielä useammalle ei. Pistetäänpäs varmuuden vuoksi opintojen äitiä kehiin. The Monkees oli amerikkalainen, poprockbändistä kertonut tv-sarja, jota varten kasattiin fiktiivinen bändi. Micky Dolenz, Mike Nesmith, Davy Jones ja Peter Tork olivat tosiaan alun perin lähinnä näyttelijöitä. The Monkees -nimellä alettiin myös julkaista levyjä, joilla aina yksi Monkee lauloi ja studiomuusikkoryhmä soitti taustat. 1960-lukua kun elettiin, bändin piti opetella joten kuten soittamaan. Hommasta tuli mahtava menestys. Ei kulunut kauaa, kun yhtälö alkoi risoa porukan muusikkomaisimpia jäseniä ja levyille alettiin vaatia omia biisejä. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/the-birds-the-bees-the-monkees/