Hankalat levytapaukset #5: Eldorado

Englannin Birminghamista ponnistanut Jeff Lynnen luotsaama Electric Light Orchestra on itselleni hyvin rakas yhtye. Rakkaudessa se kuuluu samaan sarjaan The Beach Boysin kanssa. Se osa bändin tuotantoa, jossa Se Jokin on läsnä, pyyhkäisee pidättelemättä minulle tärkeimmän musiikin joukkoon. Jeff Lynne’s ELO:n toissavuotisella Alone in the Universe -platalla se oli läsnä. Vielä arvokkaammilta tuntuvat ELO:n huippukaudellaan julkaisemat, taiteellisesti eittämättömän korkeatasoiset Face the Music, Out of the Blue ja Time. Mutta kyllä minä tykkään myös hömppäisestä synapoplevystä Balance of Power sekä väliin pudonneesta paluukiekosta Zoom. Ennen yllä mainittuja levyjä ELO teki progemaisempaa musaa. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/eldorado/

Mainokset

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #15: Jukka Poika ja Kompostikopla

Jukka Pojasta on ymmärrettävästi tullut 2010-luvulla kirosana. Niinpä voi tuntua hämmentävältä ajatella hänen varhaisia musaprojektejaan laatutuotteina. Soul Captain Bandin Jokaiselle tulta (2001) saa yleensä vielä armahduksen. Se kosketti liian monia ihmisiä liian syvältä lentääkseen kaikenlaisten Jossujen ja Crzybailaajien mukana tunkiolle. Moni muistelee myös kaiholla Soul Captainin ja Kapteeni Ä-nen ensimmäisiä, virallisia albumeja edeltäneitä tuotteita. Kapteeni Ä-nen Parhaat (2002) on jonkinlainen rajatapaus. Sen jälkeen Jukka Pojan ja Nopsajalan muodostama voimakaksikko hajosi, ja kaupallisuus imi vääjäämättä puoleensa… vai kuinkas kävikään? Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/jukka-poika-ja-kompostikopla/

Tosi oudot albumit #6: Tusk

Brittiläis-amerikkalaisen Fleetwood Mac -yhtyeen maine on nykyään yksipuolisen aikuinen. Jotkut sentään tietävät, että bluesrokkiahan ne alun perin tekivät, silloin kun kitaristina oli vielä Peter Green. Mutta useimmat ajattelevat nimen kuullessaan Rumours-kauden täyteläistä jenkkipoppirokkia (1977) – elleivät peräti Tango in the Night -kauden synteettistä diskorokkipoppia (1987). Niinpä vuoteen 1979, Rumoursin välittömäksi seuraajaksi, on hankala paikantaa eksentrinen tuplaplätty. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/tusk/

Tosi oudot albumit #5: Majakanvartijan uni

Tämän kirjoitushetkellä Ville Leinoselta on jälleen tullut uutta materiaalia, tällä kertaa yhteistyönä jazzbändi Mopon kanssa. Ainakin livenä se matsku on kuulostanut erittäin hyvältä. Tämä tilanne – uusi matsku kuulostaa hyvältä – ei ole Ville Leinosen kohdalla mitenkään uusi. Kuitenkin Ville on muistanut aina väliin tehdä levyjä, jotka eivät kuulosta yhtään mukavilta. Ikinä ei tiedä, mitä hänen suunnaltaan seuraavaksi putkahtaa. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/majakanvartijan-uni/

Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #13: Green Man

Mus.Org.Skyn juttusarjassa on käsitelty välillä albumeja, jotka eivät ole varsinaisesti tuntemattomia, unohdettuja tai hyljeksittyjä. No, tämä on ainakin unohdettu. Vuonna 1996 Mark Owenin ensimmäinen sooloalbumi ponnahti listoille ja poiki laskutavasta riippuen kaksi tai kolme hittiä. Ensimmäinen niistä oli klassinen popballadi Child, sitä seurasi vauhdikkaampi Clementine, ja myöhemmin singleksi lohkaistiin vaisummin menestynyt alternative-vaikutteinen I Am What I Am. Sen jälkeen Mark Owen katosi popbisneksestä vuosikausiksi. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/green-man/

Hankalat levytapaukset #3: Red

Robert Frippin kipparoima King Crimson on yksi progressiivisen rockin arvostetuimpia yhtyeitä. Itse en vaivautunut mainitsemaan yhtään Crimso-albumia kokoamassani vaihtoehtoisessa progeoppaassa, mikä kavaltaa, etten itse pidä sitä samantasoisena bändinä kuin esimerkiksi Pink Floyd, Procol Harum, Yes tai kotomainen Wigwam. Olen kuitenkin tuntenut lukuisia musafriikkejä, joille proge on jotakuinkin yhtä kuin King Crimson. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/red/