Syyskauden livejutut

Syyskuun Kirnupiimä-klubi ja Kuningas Artturin lava jäivät Mus.Org.Skyn bloggarilta väliin henkilökohtaisista syistä. Sen sijaan sunnuntaina 20.9. tie vei yksityisasuntoon Tampereen Armonkalliolle katsomaan Gulleriaa. Nimi on yhdistelmä galleriaa ja Guggenheim-projektzia, joka isännöi pienimuotoisesta taidenäyttelystä ja vaihtuvien esiintyjien sunnuntaikeikoista koostunutta tapahtumaa. Syyskuun 20. päivänä asunnossa musisoi Sunny & Cloudy. Täytynee todeta ytimekkäästi, että Sunny & Cloudy on hyvä. Toukokuun Kirnupiimä-setin banaaleimmat kohdat oli jätetty pois ja sovituksia rukkailtu parempaan suuntaan. Lähinnä ihmetyttää, miksei Sanni Sepän äänivaroja hyödynnetä enemmän. Kun bändissä on todella hyvä-ääninen laulaja, vokaaliosuudet olisi hyvä osoittaa ensisijaisesti hänelle. Biisimateriaaliltaan Sunny & Cloudy on joka tapauksessa sata luokkaa ylempänä kuin vaikkapa Adele, jonka ”uusi” latteista lattein kappale on tätä kirjoittaessani kaikkien mahdollisten soittolistojen kärjessä.

Tampereelta on hyvä ottaa yllätysloikka Ouluun, jossa kuultiin yksityistilaisuudessa lokakuun 17. päivänä kolmea esiintyjää. Ensimmäisenä niistä lavalle kipusi Parrakas Nainen, joka koostui laulajasta, kitaristista (molemmat naispuolisia) sekä rumpukoneesta, johon oli innovatiivisesti (huom. ei sarkasmia!) ohjelmoitu tasan yksi komppi. Punkkiahan se tietysti oli, tässä tapauksessa melko hyvää – ja yllättävällä tavalla: melodiat purivat, stemmalaulua hyödynnettiin silloin tällöin oivallisesti (jopa varhainen Stereolab käväisi mielessä) ja tekstin rytmi istui musiikin rytmiin oikein hyvin. Jotkin sanoitukset olivat tavanomaiseen punk-tyyliin turhan naiiveja tai tarpeettoman synkisteleviä. Silti Parrakas Nainen oli illan tähdellisintä musiikkiantia. Sen sijaan J. Alakulo & Tyhjät Lasit jätti kiusaantuneen vaikutelman. Tätä meininkiä, jossa folkahtavan musiikin päällä esiintyvät jatkuvasti sanat ”kuolema”, ”Jumala” ja ”Saatana”, on kuultu Tampereellakin ihan liikaa. Mieleen tulee yliarvostettu 1700-luvun luterilainen virsikirja. Illan huipensi (?) legendaarinen Terveet Kädet, josta tällä kirjoittajalla ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Kun yhden HC-punkbiisin on kuullut, on kuullut ne kaikki. Sanoista ei saanut osittainkaan selvää. Vauhtia tietysti riitti.

Oulusta pääsemme Tampereen lokakuiselle Kuningas Artturin lavalle, jonka teemahenkilönä oli Tuomari Nurmio. Kuningas Arttureista on tavannut olla paljon yksityiskohtaista sanottavaa – tällä kertaa vain ei. Ilta jäi nimittäin hieman välimalliksi. Eerolan Reetta oli kyllä jälleen varsin hyvä, Derek Sindelin Valo yössä -versio ylitti reippaasti hänen aiemmat Artturi-tulkintansa ja erikoisvieraana kuultu Jukka Nousiainen oli Jukka Nousiainen, hyvässä ja ”pahassa”. (Jukan kohdalla huonokin on yleensä joltain kantilta hyvää.) Guggenheim-projektzin Tomi Leppänen oli tapansa mukaan ihan kiva, mutta jäin kaipaamaan kosketinsoittimia liian yksitotisen mies & kitara -linjan sijaan. Moni muu esitys sai, ikävä kyllä, pääasiassa tylsistymään.

Alakanttiin menneen Kuningas Artturin vastapainoksi saatiin viikkoa myöhemmin (29.10.) yläkanttiin mennyt Kirnupiimä-klubi. Esiintyjinä olivat Joni Ekman, Satan’s Fingers ja Nicolas Kivilinna. Ekman ei ensi alkuun kuulostanut juuri miltään, mutta paransi meininkiään tuntuvasti keikan edetessä. Yhteen pötköön soitetut kolme lyhyttä biisiä herättivät oikein hyvän fiiliksen, ja myös täysin puskista tullut Go Your Own Way -kertosäelaina artistin omassa biisissä (1970-luvun Fleetwood Macia) sai hymyilemään muikeasti. Satan’s Fingers oli melko hyvää, ajoittain primitiivistä taidepoprockia, johon ehkä hetkittäin olisi kaivannut lisää potkua. Oikeastaan Satan’s Fingersiin pätee sama kuin (tyylillisesti varsin erilaiseen) Sunny & Cloudyyn: biisimateriaali on parhaimmillaan oikein mukavaa, mutta hyvä-äänistä naispuolista laulajaa toivoisi kuulevan enemmän. Bändiltä nähtiin tilaisuudessa myös musiikkivideo. Lopuksi esiintyi Nicolas Kivilinna, joka oli vakavoitunut aiemmista keikoistaan. Oma ilmaisu oli entistä ammattimaisempaa ja koko setti jostain syystä kummallisen synkkä. Olisiko Nicolas herännyt yhteiskunnan ja maailmanpolitiikan raadolliseen todellisuuteen? Ainakin yksi laulunteksti (käännös) viittasi siihen suuntaan. Itse koin pientä pettymystä viimeistään, kun päätösraitana ei saatu paavi- tai sammakkoaiheista tunnelmankevennystä, mutta pöytätiimin muut jäsenet suhtautuivat positiivisesti. Näin ollen keikka ja koko ilta on kollektiivisessa hengessä julistettava onnistuneeksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s