Suurennuslasin alla: Wigwam

Olen suunnitellut tämän tekstin kirjoittamista aika kauan. Ensimmäisen kerran se taisi näet tulla mieleen kevättalvella 2016. Wigwam on bändi, jota aina välillä innostuu kuuntelemaan ja useimmiten toteamaan mainioksi – yksinkertaisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisyhtyeistä. Valitettavasti Wigwam on myös bändi, jonka kuunteluinnostus aina välillä lopahtaa eikä palaa ihan hetkeen tai seitsemään. Wigwamin musiikki on haastavaa ja vaativaa. Se on kuitenkin myös tosi mukavaa, mikä lopahdusaikoina helposti unohtuu. Wigwamin musiikki on taidokasta ja hienoa. Välillä se saattaa kuitenkin olla hiukan köppäistä. Köppäisyys on kaunista, mutta onko maailmanluokkaisesti taidokkaan ja hienon bändin köppäisyys?

Wigwam oli yksi Suomen alkuperäisistä hippibändeistä. Sitä oli edeltänyt (omana aikanaan & omassa lajissaan varsin mullistava) Blues Section, jonka jäseniin kuuluivat jo laulaja Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg sekä basisti Måns Groundstroem, joka soitti välillä Tasavallan Presidentin riveissä mutta liittyi Wiguihin vuonna 1974. Wigwamin ja Pressan ensimmäiset albumit ilmestyivät lähes yhtä aikaa vuoden 1969 päätteeksi. On hyvin mahdollista, että siinä tupsahtivat koko 60-luvun parhaat suomalaiset albumit – levyt, joilla kiteytyi kaikki se edistys (’progress’), jonka uusi sukupolvi ja uusi kulttuuriajattelu olivat tuoneet populäärimusiikkiin. Wigwamin Hard n’ Horny on mielestäni näistä se parempi levy. Sitä seurasi hieman uusitulla miehistöllä tehty Tombstone Valentine (1970), joka on parhaimmillaan vielä paljon säkenöivämpi, mutta kokonaisuutena epätasaisempi (mikä on itse asiassa paljon sanottu). Vanha jenkkisekoilija Kim Fowley toi oman osansa soppaan mm. vaatien mukaan katkelman Erkki Kurenniemen elektronimusiikkia, jolla ei ollut Wigujen kanssa mitään tekemistä. Vuonna 1971 yhtye sai työskennellä omillaan, ja niinpä Fairyport on sen siihenastisista levyistä tasapainoisin. Kyseessä on kuitenkin tupla, ja missä tuplilla on tapana sisältää heikomman fokuksen biisejä, Wigut eivät jättäneet tätä sattuman varaan vaan täyttivät neljännen puoliskon kehnosti äänitetyllä livejamilla Rave-Up for the Roadies. Ihan hassua zeitgeistia ja sign-o’-the-timesia sinänsä.

Wigwamin neljättä levyä odotettiin pitkään. Huhuja liikkui suuntaan ja toiseen. Aika traumaattisen luomisprosessin tuloksena ilmestyi helmikuussa 1974 albumi Being, jonka tämä kirjoittaja on valmis nimeämään bändin parhaaksi, kotimaisen 70-luvun parhaaksi ja progen piirissä yhdeksi maailman parhaista. Kun levy ei kaiken kattavista kehuista huolimatta sitten räjäyttänytkään maailmaa, Wigujen ja aivan erityisesti Beingin pääarkkitehti Jukka Gustavsonin (kosketinsoittimet, laulu) korttitalo lässähti. ”Gutsi” ilmoitti lähtevänsä bändistä ja aikakauden lehtitietojen mukaan jopa katosi joksikin aikaa – on jotenkin kuvaavaa, että hänen seuraava levyprojektinsa oli Jehovan todistajien filosofiaa levittänyt …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen (ilmestyi 1978). Basisti Pekka Pohjola oli jo käynnistänyt maineikkaan soolouransa, ja hänen tiensä kävi luontevasti ulos bändistä samalla ovenavauksella. Vastikään riveihin liittynyt Pekka ”Rekku” Rechardt oli Wigwamin ensimmäinen päätoiminen kitaristi (todellakin, Being tehtiin hämmästyttävästi kokonaan ilman kitaristia!). Måsse Groundstroemin liityttyä yhtyeeseen Jim Pembroke yritti hoidella kosketinosastoa, mutta lopulta tehtävään hommattiin Esa Kotilainen ja välillä myös Heikki ”Pedro” Hietanen. Tällä ajanjaksolla Wigut tekivät menestyneimmän levynsä Nuclear Nightclub (1975), melko mukavan jatko-osan Lucky Golden Stripes and Starpose (1976) ja vihoviimeisen vinkaisun Dark Album (1977).

Kyllä Wigwam on myöhemminkin ollut olemassa, ainakin nimellisesti. 1990-luvun alussa jälleen uusiutunut Wigu-kokoonpano teki ensin keikkoja ja sitten albumin nimeltä Light Ages. 2000-luvulla Jim ja Rekku jatkoivat ensin Måssen, sitten alkuperäisen basistin Mats Huldénin kanssa levyttämistä ja keikkailua, kunnes veto lopahti. Itse en ole edes kuullut kaikkia jälki-Wigwamin levytyksiä. On moneen kertaan sanottu, että Wigwam oli Jimin ja Ronnie Österbergin bändi, ja kun Ronnie päätyi surulliseen itsemurhaan joulukuussa 1980 (vain pari päivää ennen John Lennonin kuolemaa – moni pitää noita päiviä ”60-luvun” lopullisena päättymisajankohtana), ei mikään bändi voinut enää olla täysin yhtä kuin Wigwam. Itse asiassa Jim Pembroken nimissä keväällä 1980 ilmestynyt Flat Broke, jolla Ronnie paukutti rumpuja, on aika perustellusti enemmän Wigu-levy kuin Light Ages (1993), Titan’s Wheel (2002) tai Some Several Moons (2005). Sitä yhdistää viimeisiin Wigu-kiekkoihin myös aikakauden soundi tai tuotantoajattelu, ja moni biisikin voisi olla loppuajan Wigwamia. Toisaalta Jimin aiemmilla sooloalbumeilla (Hot Thumbs O’Riley – Wicked Ivory 1972, Pigworm 1974 ja Corporal Cauliflowers Mental Function 1977) oli vielä enemmän Wigwam-soittajia, toisella ja kolmannella levyllä myös musiikillista Wigu-väriä. Nykyäänhän on lisäksi olemassa Wigwam Revisited -kokoonpano, jota kipparoi – mielenkiintoista kyllä – Jukka Gustavson… Pysytelläänpä tämän rönsyilevän artikkelintapaisen puitteissa siis Wigwamin nimellä 1969–77 julkaistussa materiaalissa.

being

Seuraavassa voisin listata kymmenisen omaa Wigwam-lempibiisiäni. Tehtävä on haasteellinen, koska Wigwam oli luomisvoimaisimmassa vaiheessaan albumibändi. Lisäksi nämä suosikit vaihtuvat, niin kuin suosikit yleensäkin ja ihmisillä yleensäkin. Mutta tänä päivänä lista näyttää tämmöiseltä:

10. Marvelry Skimmer (1974). Beingin melodisen päätösbiisin alkuperäinen nimi oli Friend From the Fields, mutta albumikokonaisuuden temaattisuus otsikoi sen uudelleen. Voi ehkä olla latistava ajatus, ettei kaikkea Beingin musiikkia tehty albumia varten, vaan ihan muuten vain. Mutta niinhän ne mestariteokset useimmiten syntyvät. Sävellys on hyvin tunnistettavasti Jim Pembroken.

9. Tombstone Valentine (1970). Wigwamin kakkoslevyn nimibiisi voisi olla kansainvälinen klassikko. Siinä on luontevaa imua, joka yhdistyy vaikkapa David Bowien Space Oddityyn (1969), Procol Harumin A Salty Dogiin (1969) tai The Moody Bluesin Tuesday Afternooniin (1967). Ihan lempimusaani kappale ei ole, mutta sen arvon ja erityisyyden tunnistaa väistämättä. Tombstone Valentine -albumilta olivat lähellä mukaanpääsyä myös In Gratitude, kantrahtava Autograph ja happorokkaava Frederick & Bill (kitarassa Jukka Tolonen). Ykköslevyn voima sen sijaan on kokonaistunnelmassa.

8. Nuclear Nightclub (1975). Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä bändistä, Rekun tultua kitaroineen messiin Wigujen historiassa alkoi selvästi uusi kausi. Jazz-rock oli menneisyyttä, psykedelian hiveniä ehkä aluksi vielä pysyi messissä. Uuden levyn nimibiisi edustaa suorastaan Beatles-henkistä tarttuvuutta. Poprock-klassikko siis, ainakin kotimaan vinkkelistä. Nuclear Nightclub oli myös joskus ysärillä ensimmäinen biisi, jonka kuullessani tiesin kuuntelevani Wigwamia.

7. Kite (1975). Edelleen ollaan Nuclear Nightclub -albumilla. Nimikipaleen tavoin Jim Pembroken sävellys, jonka kertosäe 3/4-rytmistään huolimatta tarttuu hyvin samanhenkisesti. Biisirakenne vain on vänkyrämpi, samoin kuin sovitus. Tällaisia kappaleita kuunnellessa tulee se mukavan iänikuinen ”voi veljet & siskot, kun 70-luvulla tehtiin mahtimusaa!” -fiilis.

6. Prophet (1974). Gustavsonin sävellys Being-levyltä. Sävellys? Kyllä se kaikki varsin tarkoitukselliselta vaikuttaa. Lähtökohdaksi voi ottaa jonkin Stevie Wonder -biisin (esim. You’ve Got It Bad Girl, 1972), mutta biisi on väännettävä vielä vänkyrämmäksi, venytettävä vielä pidemmäksi ja sen keskelle sijoitettava tunnelmaa rauhoittava yksinkertaisempi instrumentaaliosio. Ja juu, Gutsi kuulostaa laulaessaankin melko paljon Stevie Wonderilta.

5. Losing Hold (1971). Hieman uuvuttava kokonaisuus Fairyport on lastattu lukuisilla hyvillä biiseillä ja vain muutamalla täytepalalla. Nimikappale on suomiprogen klassikko, jota on tiettävästi eräässäkin bändissä yritetty opetella soittamaan. Losing Hold on vähän poikkeuksellinen Wigu-esitys siinä mielessä, että sen ovat säveltäneet Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson yhdessä tekstin ollessa Pembroken käsialaa. Mutta kyllähän seitsemään minuuttiin mahtuu. Melkoisen vakuuttavaa matskua.

4. Hot Mice (1971). Lempibiisini Fairyportilta ei kuitenkaan ole Losing Hold, vaan mahdollisesti paras Pohjola-instrumentaali ikinä. ”Kuumissa hiirissä” on sellaista soljuvaa leikkisyyttä, jota olisi kaivannut Pekan myöhempiinkin tekeleisiin. Fairyportin nimikappale ja varsinkin nätti Lost Without a Trace olivat aivan hilkulla mahtua mukaan listalle.

3. Crisader (1974). Beingiltä ei huonoa biisiä löydykään, vaikka monella onkin merkitys lähinnä kokonaisuuden osana. Levyn mukavin ja soljuvin kappale avaa sen B-puoliskon. Säveltäjä ja päävokalisti on Jukka Gustavson, ja Stevie Wonderin haamu on jälleen vahvasti läsnä. Mutta eihän Stevie tämmöistä biisiä olisi voinut kirjoittaa. Tämä on Gustavsonia ja Wigwamia! Kiintoisasti Crisader (Gutsin alkuperäisenä suomenkielisenä otsikkona ”Ristiriitari”) ei missään vaiheessa etäänny kovin kauaksi blueskaavasta, mutta rönsyilee väliin fuusiojazzin tyyliin – eikä biisi ole silti sen enempää fuusiojazzia kuin bluesiakaan.

2. Freddie Are You Ready (1975). Kun bändin kokoonpano oli vaihtunut, Rekku Rechardt teki tarkoituksella uuden miehistön käyntikortiksi biisin, joka kuulosti vähän Jukka Gustavsonilta. Freddie Are You Readystä tuli hitti ja luultavasti Wigujen kaikkein tunnetuin kappale. Mahtava biisihän on kyseessä, ei voi mitään. Freddie tiivistää myös koko vuosikymmenestä jotain tosi olennaista. Tältä 1970-luku kuulosti. (Oheiskuunteluna voi tietysti harkita paria Bee Geesin biisiä sekä hieman ABBAa, Bay City Rollersia, ELOa ja Camelin Rain Dances -albumia. Joka toisaalta kuulostaa välillä aika paljon Wigwamilta.)

1. Tramdriver (1975). Moni musanörtti muistelee mielellään Wigwamin ensimmäisiä albumeille päätymättömiä singlejä: Must Be the Devil (1969), Luulosairas (1969) ja Pedagogi (1970). (Joo, kyllä Wigut aluksi levyttivät suomeksikin. Pedagogista saatiin sittemmin väännetyksi Beingille albumiraita nimeltä Pedagogue.) Minusta yhtyeen paras ei-albumi-single on kuitenkin vuodelta 1975. Tramdriver onkin niin mainio biisi, että valitsen sen niukasti koko nipun kärkeen – kolme seuraavaa tosin tulevat lähes tasoissa sen kanssa kalkkiviivoille. Kertosäe on Wiguille hämmentävän tarttuva, ja taustoilta erottuu myös Pekka ”PaveMaijasen beachboysmainen taustaujellus. Tramdriver tuntuu lisäksi oikein huutavan klubimiksausta, jota siitä ei ole vieläkään tehty. Itse en osaa, osaisiko joku muu?

Mainokset