Suurennuslasin alla: Lenny Kravitz

Syyskuun 19. päivänä 1989 ilmestyi Lenny Kravitzin ensimmäinen albumi Let Love Rule. Jälkikäteen kuunneltuna albumi ei poikkea radikaalisti Lennyn kolmesta seuraavasta albumista, joiden aikajana ulottuu vuoteen 1995 saakka. Jos erityisesti 1993 ilmestynyt Are You Gonna Go My Way on mahdollista arvioida suhteessa oman aikansa valtavirtaan, Let Love Rulen käsitteleminen (tai käsittäminen) 1980-luvun lopun perspektiivistä on vielä haastavampaa. Samoihin aikoihin albumin kanssa näet ilmestyivät Phil Collinsin …But SeriouslyAerosmithin PumpKylie Minoguen kakkoskiekko Enjoy Yourself ja Michael Boltonin hittilevy Soul Provider. Uusia tuulia edustivat tanssimusiikissa Black Boxin Ride on Time ja Technotronicin Pump Up the Jam, brittipopissa Tears for Fearsin Sowing the Seeds of Love ja The Stone Rosesin debyytti. Soulin piirissä syksyn odotetuin levy oli Terence Trent D’Arbyn kakkonen Neither Fish Nor Flesh, jota pidettiin kummallisena – ja tätä kummallisuutta epäiltiin yhdeksi alkavan 1990-luvun musiikin tyyppipiirteeksi. Kummallinen ajankuva!

Lenny Kravitzin debyyttialbumi ilmestyi siis keskelle sellaista musiikkiympäristöä, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen musiikkinsa kanssa. Tämä asettaa artistin oikeisiin mittasuhteisiin ja osoittaa hänen tuotantonsa nykyisin melko aliarvostetuksi. Voisi näet olettaa, että noista lähtökohdista Kravitzin musiikki ei olisi menestynyt. Hänen edustamilleen sävyille oli kuitenkin olemassa Titanicin murskanneen jäävuoren kokoinen tilaus. Missä kaikki aiemmat 1960- ja 1970-luvun sävyjen kanssa flirtanneet artistit olivat itsepäisesti yhdistäneet vaikutteisiinsa juppiajan huippustudioiden soundeja, Lenny luotti vain aitoihin ja alkuperäisiin. Tyypilliset stadionkokoon kaiutetut sähkökitarat ja rummut olivat poissa, samoin rumpukonebiitit ja syntikat. Silti on kuvaavaa, että Let Love Rulen singleistä eniten huomiota sai tylsä rokkirynkytys Mr. Cab Driver. Jokin I Build This Garden for Us oli jo varsin toista maata.

Historiallisesti(kaan) ei Let Love Rulea voi pitää Lenny Kravitzin tärkeimpänä albumina. Se kunnia kuuluu jatko-osalle Mama Said (1991). Hitit Always on the Run, Stand by My Woman ja ennen kaikkea It Ain’t Over ’Til It’s Over siivittivät levyn tukevasti listoille jopa Suomen kaltaisissa maissa, joihin useimmat trendi-ilmiöt saapuvat jälkijunassa. Seuraava Are You Gonna Go My Way oli vielä menestyneempi paketti, ja levyn nimikappale on 90-luvun rock-klassikko. Tosin jos kuuntelee rinnalla Al Kooperin ja Stephen Stillsin vuonna 1968 levyttämän version bluesklassikosta You Don’t Love Me, saattaa mainitun Lenny-viisun sädekehä hieman himmentyä. Samassa tyylilajissa ilmestyi vielä Circus-albumi vuonna 1995, ennen kuin Kravitz päätti modernisoida palettinsa. Tuloksena oli albumi 5 (1998), toinen myynnillinen huippu ja oma henkilökohtainen suosikkini. Levyllä kuullaan klassisten Lenny-sävyjen ohella syntsaa, konerytmejä ja vaikutteita jopa tuolloin suositusta triphopista. Estävätkö joidenkin valtavirraksi kokemat hitit Fly Away ja I Belong to You musiikinharrastajia ymmärtämästä, ettei 5 ole niinkään kaupallinen kuin kokeellinen levy?

1990-luvun jälkeen Lenny Kravitzin merkitys musiikkiartistina on heikentynyt. Albumit Lenny (2001), It Is Time for a Love Revolution (2008) ja etenkin näiden välissä ilmestynyt Baptism (2004) jäivät anniltaan melko vähäpätöisiksi. Baptismilta on vaikea nimeä suosikkiraitaa, kun toisaalta erityisen kehno pala tulee mieleen välittömästi (Minister of Rock ’n’ Roll – silkkaa Spinal Tapia). Vuonna 2011 ilmestynyt Black and White America on kuitenkin jälleen toista maata. Lenny on palannut 5-albumin tunnelmiin. Albumilta löytyy yhden biisin kokoinen säväys dubstepia ja muutenkin modernia tunnelmaa, mutta vielä tärkeämpää on, ettei Kravitzin sävelkynä toimi niin ahtaasti kuin viime vuosikymmenellä. Hyvä näin!

Omien levyjensä lomassa on Lenny Kravitzilla ollut aikaa ja energiaa autella toisia artisteja. Tunnetuin niistä lienee Madonnan läpiseksuaalinen Justify My Love, joka ilmestyi jo ennen Mama Saidia vuonna 1990. Ranskalaisen entisen teinitähden Vanessa Paradis’n vuoden 1992 nimikkoalbumi oli melkein kokonaan Kravitzin käsialaa. Muistamme ehkä Motown-sävyiset hitit Be My Baby ja Sunday Mondays, mutta niitä röyhkeämpi veto oli Gotta Have It -biisin suuntaaminen Lennylle itselleen! Myöhemmin 90-luvulla Lenny osallistui yhden biisin tekoon jopa suomalaiselle Janitalle (Lovin’ Every Minute, 1997). Suomessa arvuuteltiin tuolloin, onko syynä Kravitzin jatkuva kiinnostus tyttöikäisiä artisteja kohtaan. Kuten Vanessa Paradis, Janita oli entinen teinitähti ja vielä Lenny-yhteistyönkin hetkellä alle kahdenkymmenen. Kyllähän Lenny Kravitzissa riittää ihailun lisäksi myös pilkan aiheita, mutta ivallinen nauru muuttuu onnelliseksi myhäilyksi heti, kun artistin parasta musiikkituotantoa panee soimaan.

Lopuksi vielä listaan henkilökohtaiset Top 10 -biisini Lenny Kravitzin tuotannossa:

10. Sugar (1993). Are You Gonna Go My Way on ehkä hieman epätasainen albumi, mutta mikäpä Lenny Kravitzin diskografiassa ei olisi. Yksi levyn helmistä on loppupäähän sijoitettu Sugar, jossa pehmeät soulsävyt kaappaavat täysin vallan rockilta. Melkein yhtä lailla olisi listalle voinut sijoittua Black Girl, johon pätee pitkälti sama kuvaus.

9. Live (1998). 5-albumin avausraita on torviarreineen isku vyön alle perusretrorokkia odottavaan kuulijaan. Tiukkaa funkia, rock-kitaraa ja vimmaista elämisen tunnelmaa. Hyvä biisi ei liikoja analyyseja kaipaa.

8. Sunflower (2011). Lennyn albumeilla ei yleensä kuulla rap-osuuksia. Black and White Americalla niitä on kuitenkin peräti kaksi: Jay-Z:n osuus biisissä Boongie Drop ja Draken katkelma kappaleessa Sunflower. Jälkimmäisen tekoon on myös osallistunut rap-tuottaja Swizz Beatz. Rap ei kuitenkaan ole Sunflowerin leimallisin tavanomaisesta Lenny-rutiinista poikkeava piirre, sillä biisin rytmitausta on selvästi dubstep- tai drum & bass -vaikutteinen. Yllättävää kyllä, lopputulos toimii erinomaisesti. Jos Lennyn tuotantoa lähestyy viimeisen vuosikymmenen klubikulttuurin näkökulmasta, on paikallaan aloittaa Sunflowerista.

7. I Belong to You (1998). Jos yksi Kravitzin 90-luvun loppupuolen kappale ansaitsee arvonimen ”klassikko”, se on ilman muuta tämä. Biisi on myös mukava vaikutteiden yhteensulautuma: siinä on vähän R&B:tä ja vähän triphopia, mutta myös riittävästi ihan klassista soulia ja funkia ollakseen vieraannuttamatta Stand by My Womanin ja It Ain’t Over ’Til It’s Overin yleisöä.

6. God Is Love (1995). Lenny Kravitz on aina suosinut hengellisiäkin sävyjä, ja niitä löytyy ruhtinaallisesti myös Circus-albumin tähtihetkestä. Sanoitus on hartaan uskonnollinen, mutta tunnelma tajuntaa räjäyttelevän psykedeelinen. Marvin Gayellä on samanniminen kappale, mutta kyllä paras God Is Love on Lennyn. Circus-levyltä oli vähällä pujahtaa listalle myös rajusti funkkaava Tunnel Vision.

5. Liquid Jesus (2011). 90-luvulla musankuuntelijoiden korvia hellittiin valtavalla määrällä 70-lukufläsäreitä. Vuonna 2011 Lenny Kravitzin Liquid Jesus oli sekä 70- että 90-lukufläsäri – ja poikkeuksellisen hyvä sellainen. Pehmeästi funkkaava, kosketinsoittimen ja synabasson sekä falsettilaulun luonnehtima biisi anelisi taustalleen ihan aitoa vuosimallin 1977 diskobiittiä, mutta tietenkään Lenny ei sorru sellaiseen yksiselitteisyyteen. Hieno biisi.

4. Flowers for Zoë (1991). Jos Kravitzin tuotannosta etsii vastinetta ilmaisulle ”utuinen”, ensimmäisenä kannattaa lähestyä Mama Said -albumin yhdeksättä raitaa. Tunnelma on vilahtanut täysin Woodstockia välittömästi seuraavaan aikaan, mutta niin täysin, että se olisi tuolloin ollut mahdotonta. Joskus se, kun jostakin tulee klisee, palvelee taidetta: taiteilija etsiytyy vielä syvemmälle ytimeen kuin alun perin on päästy – silloin ei näet ole ”etsiydytty” ollenkaan. Flowers for Zoë on suunnattu Lennyn ja Lisa Bonetin tyttärelle, ja kappaleessa onkin tiettyä lapsenomaisuutta, joskin myös sellaista hämyisyyttä jonka vain lasta tekevät aikuiset tunnistavat. Je t’aime (moi non plus) ja Justify My Love täytyy kuitenkin hidastaa puolella ja viedä kesäöiselle niitylle, ennen kuin voi hahmottaa, mistä tässä kappaleessa on kysymys.

3. It Ain’t Over ’Til It’s Over (1991). Valitsin omassa 1990-luvun ulkomaisten popklassikoiden listauksessani tämän kappaleen koko vuosikymmenen alkupuolen ykköseksi, mikä kertoo kappaleesta paljon. Tämä mullisti erään aikakauden tajunnan, ja toisin kuin voisi luulla, mullistaa jotakin yhä edelleen: biisi on erittäin hyvä – tämän kirjoittajan mielestä hienompi kuin yksikään 2010-luvulla listoille noussut kappale.

2. Black Velveteen (1998). Tuttavapiirissäni oli (ja on) ihminen, jonka mielestä Lenny Kravitz edusti yhdessä Oasiksen kanssa 90-luvun turhanpäiväisintä ja stereotyyppisintä retrorockia. Tämän biisin kuultuaan hän muutti mielipiteensä. Black Velveteenissä hieman psykedeelisiin rock-vaikutteisiin yhdistetään tanssittavaa konebiittiä, muita synteettisiä ääniä ja yksi ihan legendaarisen loistelias köppäinen rumpusynafilli, joka kuulosti todella vapauttavalta sovitettuna 90-luvun teknopakkomielteeseen. Ei kulunut enää kauan, kun 80-luvun syntikkadiskon vaikutteet kuuluivat siellä täällä – mutta se on toinen, eikä kovin edistyksellinen, tarina. Black Velveteen ei kuulu siihen tarinaan: tämä biisi edustaa hetkeä, jona kaiken populäärimusiikin historiassa kuullun hyvän sujuva yhteensulautuminen on mahdollista. Hieman laajennetulle listalle olisi 5-albumilta voinut mahtua useita muitakin kappaleita – esimerkiksi Supersoulfighter, If You Can’t Say No ja Take Time.

1. Believe (1993). Are You Gonna Go My Way oli niin iso hitti, että albumin kaikki muut singlelohkaisut jäivät täysin sen varjoon. Is There Any Love in Your Heartin kohdalla menetys oli vähäisehkö, Heaven Helpin kohdalla aivan mitätön, mutta Believen kohdalla suorastaan musertava. Kyseessä on niin hieno eeppis-psykedeelinen soul-rockballadi, että se olisi ollut Jimi Hendrixin tuotannossa koko uran ylivoimaisesti tärkein biisi ja Beatlesin Abbey Roadillakin tähtihetki. Black Velveteen, It Ain’t Over ja Flowers for Zoë ovat hyviä kappaleita, mutta Believe on ainoa, jonka ehkä nimeäisin kaikkien aikojen viidenkympin kärkeen ja 90-luvun osalta viiden kärkeen. Pieni mestariteos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s