Suurennuslasin alla: Herman’s Hermits

1960-luvun soundtrackiin kuuluu paljon yhtyeitä ja artisteja, jotka kirjaimellisesti loivat paljon melua tyhjästä. The Beatles, The Beach Boys, Bob Dylan, Jimi Hendrix, The Byrds, The Yardbirds, Jefferson AirplaneThe Who, The Moody BluesPink Floyd, DonovanJanis Joplin ja Al Kooper olivat innovatiivisia tavoilla, joita 1970-luvun jälkeisessä universumissa ei voisi kuvitellakaan. Mutta yhtä lailla 1960-luvun soundtrack koostuu yhtyeistä ja artisteista, jotka lähinnä seurasivat esikuviaan ja touhusivat innovaatioiden sijaan hirmuisen mukavan kuuntelumusiikin parissa. The Hollies, The Tremeloes, Marmalade, liian usein halveksittu The Monkees ja myös samassa artikkelisarjassa aiemmin käsitelty Strawberry Alarm Clock voidaan lukea tähän kastiin.

Manchesterilainen Herman’s Hermits pulpahti pinnalle syyskesällä 1964, jolloin ilmestyi yhtyeen ensisingle I’m Into Something Good. Aitouden näkökulmasta levytys oli kaikkea muuta kuin uskottava. Yhtyeen nimen uskottelema ”Herman” oli oikealta nimeltään Peter Noone. Paitsi, että tavallisempaa etunimeä kuin Peter ei voisi kuvitellakaan, hänen sukunimensä taipui varsin vikkelästi muotoon ”no one”, ’ei kukaan’. Lisäksi Peter Noone oli singlen julkaisuhetkellä – joopa joo – 16-vuotias. Bändin nimi oli vieläpä ollut tavanomaisempi Herman & the Hermits, ennen kuin manageri (tai tuottaja) erikoisuudentavoittelussaan otti ja muutti sen. Ja tietysti I’m Into Something Good oli cover, jonka alkuperäinen esittäjä oli amerikkalainen nainen (Earl-Jean) ja säveltäjä – taas joopa joo – Carole King. Herman’s Hermitsin esitystä ei millään ilveellä voi kutsua innovatiiviseksi tai edes vereväksi. Kyseenalaisempia lähtökohtia ei ihan heti voisi kuvitella, mutta I’m Into Something Good nousi brittilistan ykköseksi, avasi bändille vahvat markkinat USA:han ja muodostui aikakautensa klassikoksi. 16-vuotiaan Peter Noonen viattomassa laulutulkinnassa, bändin vähäeleisessä säestyksessä ja naivistisessa sanoituksessa oli yksinkertaisesti sitä jotain, mikä sai teinitytöt villiksi ja markkinamiehet hypistelemään kukkaroitaan innoissaan. Seuraavana vuonna media hössötti ”hermitmaniasta” melkein samoissa mitoissa kuin hieman aiemmin beatlemaniasta.

I’m Into Something Good ei tietenkään ole Herman’s Hermitsin paras tai tähdellisin levytys. Sellaisia eivät myöskään ole ne muut kappaleet, joista bändi on tavattu tuntea meikäläisillä radioaalloilla – tyypillisinä esimerkkeinä Mrs. Brown, You’ve Got a Lovely Daughter (alkuaan viime hetken lisäys yhtyeen debyyttialbumille – amerikkalaiset anglofiilit saivat taivuteltua siitä listaykkösen) ja No Milk Today (siitä huolimatta, että on oikein hyvin tehty biisi). Mrs. Brown oli cover ja peräisin tuolloin pari vuotta vanhasta brittiläisestä näytelmästä; No Milk Todayn oli säveltänyt ja sanoittanut myöhemmin 10cc:ssä vaikuttanut Graham Gouldman. Itse kynäiltyä tuotantoa Herman’s Hermitsillä oli todella vähän. Vuoden 1966 singlen B-puolet For Love ja My Reservation’s Been Confirmed sekä vuonna 1967 julkaistut Gaslight Street, Busy Line, Moonshine Man ja I Call Out Her Name ovat siinä mielessä harvinaisuuksia. Kaikki ne ovat kuitenkin hyviä biisejä. Tästä huolimatta Hermanneille ei voi antaa hääviä kunniaa laulunkirjoituksesta. Sen sijaan 1) bändin esitettäväksi päätyi paljon todella hyviä ja Peter Noonen äänelle sopivia kappaleita, jotka olisivat muutoin vaipuneet unholaan; 2) moni näistä biiseistä edustaa 1960-luvun zeitgeistia lähes parhaimmillaan – ei vieraannuttavan vimmaista kokeellisuutta, vaan nuorta, kaunista, ystävällistä maailmanparannusmusiikkia kukkaissukupolvelle; 3) Herman’s Hermits esitti musiikkinsa tavalla, joka herättää nyt 2000-luvulla hirmuisen mukavia tuntemuksia.

Seuraavassa esittelen kymmenen oman makuni mukaista suosikkibiisiä Hermannin ja hänen erakoidensa tuotannosta:

10. Silhouettes (1965). Herman’s Hermitsin kolmas tai neljäs single, laskutavasta riippuen, on cover The Raysin doowop-esityksestä, joka sai kuitenkin huomiota lähinnä USA:ssa. Useimmille populäärimusiikkia tavanomaisesti seuranneille eurooppalaisille Hermannin levytys oli kappaleen ensiesitys. Tyylillisesti Silhouettes on edelleen I’m Into Something Goodin jatkoa – mitä voi sanoa myös välissä ilmestyneistä singleistä Show Me Girl ja Can’t You Hear My Heartbeat (jälkimmäinen julkaistiin alun perin vain USA:ssa, jossa edellistä puolestaan ei julkaistu). Näistä alkuajan kevyistä teinipopshuffleista Silhouettes on kuitenkin ehdottomasti paras. On huhuttu, että kappaleen kitaraosuuksista vastaisi Yardbirdsissa ja Led Zeppelinissä myöhemmin mainetta niittänyt Jimmy Page. Tämän Peter Noone kuitenkin kiistää.

9. Listen People (1966). Vuoden 1966 ilmapiiri musiikkimaailmassa oli varsin toisenlainen kuin 1965. Herman’s Hermitsin uuden vuoden ensimmäinen single ei lähde laukkaamaan tavanomaista beatia (tsekkaa bändin edellinen single A Must to Avoid), varhaisten sinkkujen shufflekompista puhumattakaan. Lyriikka ei ole entisenlaista ”mää tykkään susta” -osastoa, vaikka rakkausaihepiirissä pysytäänkin. Sen sijaan Peter Noone aloittaa tunnustelevan intron sanoilla ”listen people to what I say, I say everybody’s got to have their day”. Huomionarvoista on myös sanojen tulkinta väliosassa (”take my advice…”); Noone artikuloi selvästi ”you’ll be happy as a you can be” (’sinä olet onnellinen niin kuin sinä voi olla’). Kaikki tämä on aivan silkkaa folkia tai folkrockia, Dylanin, Donovanin ja kumppanien vaikutusta – yhtälö, johon Herman’s Hermitsiä ei edellisenä vuonna olisi voinut kuvitellakaan. Biisin tekijä on jälleen Graham Gouldman. Yhtyeen seuraava single You Won’t Be Leaving palasi tavallisempaan pop-beat-ilmaisuun, mutta oli edelleen varsin pätevä.

8. Sleepy Joe (1968). Voi lallatusten lallatus! En ymmärrä alkuunkaan sellaisten ihmisten tajuntaa, joita ei ala laulattaa viimeistään sanojen loppuessa ja vaihtuessa nautinnolliseen lallallaahan. The Kinksiä, Beatlesia ja Monkeesia on varmaan kuunneltu, heitetty tietyltä kannalta epäolennainen pois ja tuloksena on tällainen päivänpiristäjä. Ei Sleepy Joesta voi oikein muuta sanoa – ota ja kuuntele itse. Tässä vaiheessa uraa jenkkiyleisö oli jo hylkäämässä Herman’s Hermitsin, mutta eurooppalaisille se kyllä kelpasi.

7. Rattler (1967). Erinomaisella There’s a Kind of Hush All Over the World -albumilla julkaistu Rattler soljuu niin kesäisen keveänä folkpoppina, etteihän sellaisesta voi olla tykkäämättä. Ihmettelevä kysymys kuuluu: onko kyseessä cover vai alkuperäisesitys? Virallisen informaation mukaan Rattler on alkujaan The Seekersin kappale, mitä todistaa lauluntekijän nimi Bruce Woodley. Kaikkien vastaan tulleiden lähteiden mukaan The Seekers julkaisi kuitenkin Rattlerinsa puoli vuotta Hermanneja myöhemmin. Kenties joku tuottaja tai manageri pyydysti Seekersiltä uuden biisin, ennen kuin nämä saivat sen itse levylle? Sellainen käytäntö oli 1960-luvulla yleinen.

6. Don’t Go Out Into the Rain (You’re Going to Melt) (1967). No Milk Today (lokakuu 1966) oli ensimmäinen Herman’s Hermits -biisi, joka nappasi kylkeensä hieman barokkipopin tyylisiä jousisovituksia. Seuraavana vuonna sergeantpeppermäiset sovitusten laajentelut jousiin ja puhaltimiin olivat yleisiä. Syntyperältään Don’t Go Out Into the Rain on tyypillinen Hermits-tapaus: biisin oli väsännyt amerikkalainen hittinikkari Kenny Young, jonka oma levytys ei kuitenkaan menestynyt ja niinpä se napattiin heti Peter Noonen ja kumppanien hittikäsittelyyn. Parasta siinä käsittelyssä on hyvän melodian (mistä voisi muistuttaa, että tämä ilmestyi ennen Wasn’t Born to Followia ja MacArthur Parkia) ja hyvän jousisovituksen ohella aito vuoden 1967 tunnelma: kappale ikään kuin velloo onnellisuudessa.

5. Smile Please (1970). Herman’s Hermitsin viimeisiä singlejä oli brittilistan seiskaksi yltänyt Years May Come, Years May Go, jonka kertosäemelodiaa ei voi millään ilveellä kutsua originaaliksi. Sen B-puolelta löytyvä yksinkertaisen nätti, ehkä naiivikin Smile Please on kiinnostavampi tapaus. Peter Noone on itse osallistunut kappaleen tekemiseen. Lyhyesti sanottuna Smile Please on juuri sitä musiikkia, mitä kyynistyneessä ja tiedostavan synkässä maailmassa on eniten ikävä. Herkkä, duurivoittoinen sävellys yhtyy lyriikoiden optimismiin hetkellä, jolla kumppanin mieli on alavireinen: ”Smile please, get yourself together and smile please, things are getting better all the time.” Lisää tällaista!

4. Museum (1967). Donovan sävelsi kappaleen, jonka hän itse tulkitsi maaliskuussa 1967 ilmestyneellä albumilla Mellow Yellow. Donilla ja Herman’s Hermitsillä oli sama tuottaja (Mickie Most), joka kuuli heti, ettei alkuperäisesittäjä saanut kaikkea irti omasta biisistään ja tarjosi sitä Herman’s Hermitsille – myös väylänä suuntautua uudelle yleisölle. Kuten Listen Peoplen kohdalla, tässäkin tapauksessa muutos on ensisanoista lähtien ilmiselvä: ”I drink sweet wine for breakfast…” Kokeilu sekä onnistui että epäonnistui. Museum ei ollut likimainkaan edeltäjiensä veroinen hitti. Syksyllä 1967 psykedeliapoppia oli kaikkialla, ja tästä singlestä tuli väliinputoaja. Toisaalta Hermitsin Museum on eittämättä aivan erinomaisen onnistunut sovitus ja tulkinta. Vaikka originaali on originaali, en voisi kuvitellakaan pitäväni Donovanin esitystä tämäntasoisena. Don’t Go Out Into the Rainin tavoin Museum löysi tiensä Blaze-albumille, jolla on muitakin hyviä kappaleita. Hupaisaa kyllä, lyriikoissa ilmaistu ”meet me under the whale in the Natural History Museum” on omalla kohdallani myöhemmin toteutunut.

3. My Sentimental Friend (1969). Ihan kuten vuoden 1967 zeitgeist on selvästi löydettävissä Don’t Go Out Into the Rainin ja Museumin soitinsäestyksestä ja soundista, My Sentimental Friend on täysin selvästi vuotta 1969. Kappaleessa on jousineen tiettyä mahtailevuutta, mutta toisaalta siihen kätkeytyy piilevästi melko funky groove. Vertailukohdaksi voi ottaa Holliesin klassikkolevytyksen He Ain’t Heavy, He’s My Brother, joka ilmestyi muutamia kuukausia myöhemmin. Sydämeenkäypä laulunteksti heittää Peter Noonen pyytämään ravintolamuusikolta tai kenties DJ:ltä sentimentaalista laulua entiselle tyttöystävälle, joka on itse niin tunteilevaa sorttia, että ohjautuu sen avulla mahdollisesti Peterin syliin. Asetelma on sukua eräiden klassikkoelokuvien (Casablanca, Mies joka tiesi liikaa) soitto- ja laulukohtauksille, joissa tietyn nimenomaisen kappaleen esittäminen aiheuttaa tärkeän reaktion. Brittilistan kakkoseksi yltäneen My Sentimental Friendin ovat kyhänneet monessa mukana olleet Geoff Stephens ja John Carter. Ja kyllä: tämä on ensiesitys.

2. There’s a Kind of Hush (1967). Yksi niitä kappaleita, joita ilman 1967 ei olisi 1967. Samalla on jälleen kerran todettava, että There’s a Kind of Hush on alun perin ilmestynyt jo 1966 ja tällöin sen esittäjä ei ollut Herman’s Hermits, vaan – yllättävää kyllä – Winchester Cathedral -hitistä tunnettu, 1920-luvun tunnelmilla trippaillut New Vaudeville Band. Hermannin versio on kuitenkin Se Oikea. Näissä tunnelmissa sitä kukkaiskansan teinimpi ja vähemmän syvällinen puolisko tykkäili, kuherteli ja ihasteli toisiaan ja maailmaa. En tykkää yleensä liittää näihin listoihin videolinkkejä, mutta tästä löytyy live-esitys, joka ilman levyversion jousi- ja puhallinsovitustakin pystyy mainiosti ilmaisemaan, mistä on kysymys.

1. Little Miss Sorrow, Child of Tomorrow (1967). Samassa maailman tajunnan muuttaneessa vuodessa ollaan edelleen. Little Miss Sorrow, Child of Tomorrow ei kuitenkaan pyri räjäyttämään tajuntaa, vaan enemmänkin fiilistelee aikansa tunnelmia – ne sisäistäneenä – henkilötasoisesta näkökulmasta. ”Red colour, blue colour, you gave a new colour to me”, Peter Noone kuvaa uuden tyttöystävän, huomispäivän lapsen vaikutusta. Mutta tyttö on surullinen, ja kertoja toivoo rakkauden muuttavan sen. Kappaleen kirjoittaja on jälleen Bruce Woodley, se julkaistiin samalla There’s a Kind of Hush All Over the World -albumilla kuin edellä mainittu Rattler, eikä The Seekers koskaan esittänyt sitä – tämä on ihan varmasti alkuperäisesitys. Rattlerin tavoin Little Miss Sorrow’ta voi kuvailla kesäisen soljuvaksi folkpopiksi, mutta biisi on vielä parempi. Tahtilajina on 3/4, mikä sekin sopii yhtä lailla vuoden 1967 tunnelmaan kuin nuorelle tytölle omistettuun lauluun. Alkukappaleessa käyttämäni ilmaus ”hirmuisen mukava kuuntelumusiikki” sopii tähän musiikkikappaleeseen hirmuisen hyvin.

Jokeri: Lady Barbara (1970). Years May Come, Years May Go ja sitä seurannut Bet Yer Life I Do olivat vielä selvästi Herman’s Hermits -singlejä; toisaalta vuoden 1971 David Bowie -biisi (ensiesitys muuten!), Oh! You Pretty Things, on yksiselitteisesti Peter Noonea soolona. Siihen väliin sijoittuu Lady Barbara, jonka esittäjäksi oli merkitty ”Peter Noone and Herman’s Hermits”. Ihan Wikipediaa myöten Lady Barbara tavataan listata Hermits-sinkkujen joukkoon. Itse vain en osaa sitä mieltää sellaiseksi. Peterin ääntä säestää tällä kertaa naisääniä, ja dominoiva jousisovitus peittoaa bändin, jonka identiteetistä ei välttämättä ole varmuutta. Itse kappale on italialainen sävellys, jonka esitti alun pitäen Renato dei Profeti. Onko se sitten hyvä? Alkuperäistä en ole viitsinyt kuunnella, mutta Peter Noonen ynnä säestäjiensä versio on todella kaunis. Kauniimpaa musiikkia on tyylilajista riippumatta harvassa. Hermits-musiikin kanssa Lady Barbaralla ei välttämättä ole paljon tekemistä, mutta sattuneesta syystä suosittelen tätäkin lämpimästi sekä kaikille romantikoille että kaikille laadukkaan popmusiikin ystäville.

hermanni