Suurennuslasin alla: Dingo

Mus.Org.Skyn bloggaaja tuli ajatelleeksi, että Dingon läpimurrosta on kolme täyttä vuosikymmentä aikaa. Vieläkään ei ole nähty yhtään sen veroista. Raptori ja Ultra Bra olivat kyllä aikamoisia ilmiöitä, Neon 2:lla ja Uniklubilla oli paljon hyvin nuoria leimallisesti tyttöpuolisia faneja, Jari Sillanpään albumia on myyty vielä paljon enemmän kuin Kerjäläisten valtakuntaa. Mutta jokin jää aina vajaaksi. On vain yksi Dingo: suomirockin kaanonin friikkijäsen, jonka jäsenyyttä yhdet yhä epäilevät, samalla kun toiset henkäisevät syvään sen nimen maininnan kohdalla oltuaan täysin reagoimatta nimiin Eppu Normaali, Hassisen Kone, Popeda ja Apulanta.

Mistä Dingossa sitten oli kysymys? Ei kai vain musiikista? Poikkeuksellisen vahvoja sosiokulttuurisia ilmiöitä on huono lähteä tarkastelemaan yksipuolisesti. Kyllä Dingossa paljon muustakin oli kysymys kuin musiikista: se vei suomiskenen (uus)romantisoitumisen vielä pidemmälle kuin Pelle Miljoona ja , suomalaisen nuoren miehen feminiinistymisvapauden vielä pidemmälle kuin Hanoi Rocks ja Pyhät Nuket, itsetarkoituksellisen tyylinluomisen vielä pidemmälle kuin Musta Paraati. Mutta Dingo vei myös kotimaassa tehdyn rockmusiikin häpeämättömän vetoavan melodisuuden vielä pidemmälle kuin Paul Oxley’s Unit. Pelle, Eppu, Juice, Hassinen, Popeda ja jopa Yö säilyttivät melodioissaan jonkinlaisen rock-cooliuden, mutta Dingon Sinä ja minä -ensisinglen kertosäe oli avoin askel uuden aallon sukupolven hyljeksimään pop-sävelmaailmaan. Näin oli siitä huolimatta, että Neumann on myöntänyt Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -biisin ratkaisseen, millaista musiikkia hän haluaa tehdä. Toisaalta hänen vanha suosikkibändinsä oli Sweet. Pelle Miljoona meets Sweet?

Oma lukunsa on Dingon esi- ja varhaishistoria. Kun kaksi singleä tehnyt Mac-yhtye oli hajonnut, Neumann kasasi uuden bändin nimeltä Sous-Pierre. Ellei tunne tarinaa, on tässä vaiheessa melkoinen sokki oivaltaa saman bändin myöhemmän nimen olevan Dingo. (Sous-Pierre?! Ranskalaista hienostelua?) Vielä oudommaksi tarina muuttuu, kun kerrotaan Sous-Pierren muuttuneen vielä Sohoksi ennen Dingo-vaihetta. (Lontoo on sentään enemmän Neumann-tyyppinen kaupunki kuin Pariisi.) Miltä tuntuisi ajatella Autiotalon esittäjäksi Soho-yhtyettä? Tai Levottoman Tuhkimon tekijäksi Sous-Pierreä? Olisiko juttu edes mennyt samoissa mitoissa läpi? Ehkä Dingo-nimessä on tenhoa, joka ei yhdisty pelkästään Australian salaperäiseen kojoottimaiseen otukseen, vaan myös suoraan kirjain- ja äänneasuun. Dingo-fanien vanhempien sukupolvi oli fanittanut 1960-luvulla Ringoa! Mielenkiintoinen hahmo Dingon historiassa on Tuomo ”Tumppi” Vähä-Pesola, joka soitti yhtyeessä koskettimia ennen levytyksiä (1982–83) ja jälkeen levytysten (ennen ensimmäistä hajoamista 1986). Levoton Tuhkimo -biisin klassinen syntikkariffi on hänen säveltämänsä. Sinä ja minä -klassikon sijaan Dingon ensisingleksi olisi voinut erittäin hyvin valikoitua Hölmöläisten laiva, jonka nimenomaisesti kerrotaan vakuuttaneen levy-yhtiön sedät bändin demonauhalla. Biisiä ei kuitenkaan edes levytetty.

Vuosien 1984–86 osalta Dingon tarina on kerrottu niin moneen kertaan, etten lähde sitä tässä tekemään. Myöhempien vaiheiden Dingosta taas ei ole väliksikään kirjoittaa uutta tarinaa – joskin vuonna 1993 ilmestyneen Perjantai -paluusinglen (jota syystä tai toisesta ei huolittu Via Finlandia -albumille – jolla ei ollut yhtään näin hyvää biisiä!) laadukkuus tulee aina yllätyksenä ja vuonna 2008 julkaistu Humisevan harjun paluu on mainettaan parempi kiekko. Kolme vuotta aiempaa Purppuraa-levyä en ole singlebiisejä lukuun ottamatta kuullut enkä haluakaan. Joskus on helppo löytää esimerkkejä aiheesta ”bändin kannattaisi lopettaa ajoissa ja pysyä poissa”.

Artikkelin huipennukseksi voisin listata omat kymmenen lempibiisiäni Dingolta tämänhetkisessä paremmuusjärjestyksessä:

10. Valomerkki (1985). Ehkei kaikkein omaperäisin Dingo-biisi, mutta yksi kaikkein dingomaisimmista. Itselläni tähän kappaleeseen liittyy myös eräs jännä omakohtainen ajatus. Dingo oli 1980-luvulla niin leimallisesti tyttöjen musiikkia, että sen melodiatkin kuulostivat tyttömäisiltä. Myöhemmin, 1990-luvulla Dingoa kuunnellessani juuri Valomerkin säkeistömelodia hätkähdytti minua: onko tämä tosiaan miehen säveltämä? Oikeastihan en keksi yhteyttä kyseisen melodian ja naispuolisten lauluntekijöiden musiikin välillä (tai ylipäänsä sukupuolella paljon vaikutusta sävellystyöjälkeen).

9. Lakatut varpaankynnet (1984). On olemassa Dingo-ihmisiä, joille Nimeni on Dingo on bändin kaikista rakkain levy. Itse olin kahdeksannessa taivaassa saatuani sen aikanaan synttärilahjaksi (kasettiformaatissa!), mutta pidemmän päälle se ei ole jaksanut innostaa. Aino, Lähetyssaarnaaja ja melkoisen hämmentävä Huumeita Japaniin ovat kuitenkin aivan mukavia biisintekeleitä ja Lakatut varpaankynnet ehkä vielä parempi. Missä Valomerkki on asteikollani ihan poikkeuksellisen dingomaista Dingoa, Lakatut varpaankynnet on hieman epädingomainen: tässä vaiheessa bändi ei ollut genreyttänyt tai lokeroinut itseään.

8. Kunnian kentät (1985). Kerjäläisten valtakunta -albumin superhypermenestyksen (125 000 myytyä levyä yhdessä viikossa!!) jälkeen Dingo oli luomistyön osalta helisemässä. Odotuksiin vastaaminen oli käytännössä mahdotonta. Bändi kuitenkin yritti kovasti, ja juuri se yrittäminen kuuluu valtavasti Kunnian kentillä. Dingoa oli syytetty sekä pikkutyttömielisestä hempeilystä rehellisen räyhäämisen sijaan että kaupallisesta yksinkertaistamisesta taiteellisten arvojen sijaan. Niinpä vuoden päätteeksi tarjottiin uutena singlenä vetoavaa popmelodiaa, joka oli kuitenkin rakennettu progemaisesti asteittain kehittyväksi minieepokseksi ja vedetty purkkiin ihan hard rock -meiningillä. Jonkin verran molempia piirteitä, ja sinänsä radioepäystävällistä liki kuuden minuutin kestoa, selittää tyypillinen mammuttitauti: Dingo oli Suomen suurin bändi. Hetkittäin tuntuu, että Kunnian kentät on pilattu toteutuksella, mutta toteutuksen alta nousee silti esiin upea klassinen Dingo-hitti. (Kuulin muuten kappaleen livenä jo kesällä -85 Oulun Kuusrockissa. Mitenhän minulla on muistikuva, että sen alkuperäinen nimi oli Taistelukenttä?) Kunnian kentät -maxisingle on muutenkin kiinnostava julkaisu: sen B-puolelta löytyvät irkkufolktunnelmainen Sata rohkeaa laivaa ja lähinnä psykedeelistä punkbluesia edustava Ota paha pois -livevetäisy. Mikä teinipopbändi se tämmöinen on?

7. Valkoiset tiikerit (1985). Rukouskutsulla käynnistyvä Kerjäläisten valtakunnan avauspala on sen verran heviä kuunneltavaa, että stereotyyppistä kasarimeininkiä diggailematon kuulija saa odottaa ensimmäiseen syntikoilla laajennettuun kertosäkeeseen asti varmistuakseen: hieno biisihän tämä on. Ehkä eniten ajan syömä Kerjäläisten valtakunnan vetäisy, mutta aikanaan Valkoiset tiikerit oli yksi kolmesta parhaasta. Eikä syyttä.

6. Hullu Henri (1986). Alkuperäisen Dingo-kauden viimeinen single Juhannustanssit kätki kääntöpuolelleen todellisen helmen. Veli-Pekka ”Pete” Nuotion säveltämä Hullu Henri on myös paras edustaja harvalukuisessa joukossa Dingo-biisejä, joiden tekijä ei ole herra ja hidalgo Neumann. (Kiintoisaa kyllä, bändin parhaiksi muusikoiksi tituleeratut Jonttu ja Quuppa eli Jouni Virta ja Juha ”Keijo Q” Seittonen eivät koskaan saaneet nimeään Dingon biisintekijätilastoihin.) Jos Lakatut varpaankynnet oli varhaisvaiheen tavalla epädingomainen, Hullu Henri on sitä myöhäisvaiheen tavalla: bändi on selvästi murtautumassa ulos omasta genrelokerostaan.

5. Autiotalo (1984). Tästä biisistä olen jo kirjoittanut 1980-luvun suomenkielisten popklassikoiden yhteydessä. Lyhyesti: Dingon kaikkien aikojen klassikko ja itselleni se biisi, joka osoitti pysyvästi Dingon olevan oikein hyvä bändi.

4. Mirah (1986). Tätä paremmaksi Dingo ei Kerjäläisten valtakunnan ulkopuolella tullut. Pyhä klaani (1986) oli epäonnistunut levykokonaisuus, jolta pari numeroa (ainakin Perhosen lento ja Ruusuvettä) olisi voinut sumeilematta heittää pihalle, jokunen idea (no se Koulukapinan väliosa!) kärsii suoranaisesta naurettavuudesta ja soundejakin olisi pitänyt ruuvata. Kunnian kentät, Juhannustanssit ja Hullu Henri olisivat tehneet levyllä ihmeitä. Mirah on kuitenkin oikeasti aivan erinomainen kappale ja jälleen kerran Dingoa dingoimmillaan. Sanoituksesta lyhyesti: ilman Mirah-biisiä emme tietäisi, että kesämekolla voi olla tunnusomainen tuoksu. Biisin kuultuamme ja siitä tykättyämme tiedämme, että sillä on.

3. Kirjoitan (1985). Yritän tässä kuvata sitä hetkeä, kun Kirjoitan soi ensimmäisen kerran radiossa. Autiotalosta olin pitänyt kovasti, mutta siinä diggailussa oli jotain viileän järkiperäistä; se oli mukavasti mieltynyttä hyväksyntää. Kirjoitan-kappaleen ehdittyä ensimmäiseen kertosäkeeseen iso lapsi oululaisessa omakotitalossa jäi tuijottamaan tyhjyyteen monttu auki, sätkyn saaneena, voimattomana ja maailmankuva romahtaneena. Skeptisyydellään itselleen ja ympäristölleen ylpeillyt kuullun yläpuolelle asettuvan poikakulttuurin edustaja oli täysin mennyttä. Ikkunasta kajasti sisään kutsuva ja vapauttava fanin todellisuus. Häkellyttävä antautuminen! Vuosikymmenten edetessä osa Kirjoitan-biisin hohdosta on himmennyt, mutta edelleen se on Top 3:n itseoikeutettu jäsen. Menneisyys velvoittaa!

2. Tuulen viemää (1985). Kun Kerjäläisten valtakunta -albumi saapui kotiin (kasettiformaatissa), siltä paljastui joitakin kappaleita, jotka eivät heti avautuneet. Suoraan sanoen: Tuulen viemää -biisiä en ymmärtänyt. Miksi kertosäe oli niin pehmeä ja tarttumaton? Mitä ihmettä tarkoitti ”elän huomisen sataman tähden ristiretkellä helvettiin”? Miksi se (Neumann) niin sanoi? Mitä oikein tavoiteltiin sillä, kun ”olen lähellä sua” oli todella lähellä ja ”olen kaukana niin” tuntui kuuluvan hyvin kaukaa? Nykyminä vastaa näihin kysymyksiin: PSYKEDELIAA! Ihanaa psykedeliaa! Opin viehättymään kappaleen hämmentävästä tunnelmasta jo ensimmäisenä kuuntelukeväänä, mutta suosikki siitä tuli vasta paljon myöhemmin, 1990-luvulla. Yksi niistä hetkistä, joiden tähden Dingo on helvetin paljon enemmän kuin Yö, Popeda, Hanoi Rocks, Apulanta, Raptori ja Neon 2. Yhteensä.

1. Rio ohoi (1985). Kerjäläisten valtakunnan toisen raidan voitto on niukka, mutta menköön näin. Jos Autiotalo teki minusta Dingo-diggarin ja Kirjoitan fanin, Rio ohoi oli se lopullinen uljas sinetti. Jos Valkoiset tiikerit oli hard rockia, Rio ohoi oli mukaansatempaavaa rockia. Sitä se on vieläkin: vaikka 1980-luvun stereotyyppisiin tunnelmiin tekee mieli palata vain silloin tällöin, jos sen kerrankin tekee ja laittaa tämän biisin soimaan, se on menoa. The Beatlesin tuotannossa on omat isawherstandingtherensä, imdowninsa ja runforyourlifensa, joita 1960-luvun sukupolvi muistelee pophittien ja kauniiden laulujen rinnalla armottomina menopaloina. Dingon tuotannossa on Rio ohoi. 2000-luvulla on tavattu tuottaa biiseihin tunkkainen ja tahmaisan puuromainen kitaramuuri, jonka perusteella niitä tiedetään pitää rankkoina. Rio ohoissakin on melko rankat kitarat, mutta ne elävät. Koko biisi elää. Tätä biisiä kuunnellessaan minunlaiseni musiikinkuuntelija elää ja koko maailma hänen ympärillään elää.

3 thoughts on “Suurennuslasin alla: Dingo

  1. Huomio kohdistuu Dingon parhaaseen julkaisuun Pyhäklaaniin. Omituisesti olet tuon levyn huomioinut. Tällä kyseisellä levyllä on EHDOTTOMASTI parhaimmat ja ehjimmät sävellykset. Esim nimikko Pyhäklaani on aivan huippu!

    • Kiitos kommentista. Niin kuin arvata saattaa, minun mielestäni tuo näkökulma on hieman omituinen… Pyhä klaani -albumilla on ihan mukavia sävellyksiä, mutta Kerjäläisten valtakunnalle ne eivät omaan korvaani pärjää. Laadukasta soittopuolta lukuun ottamatta kaikki muu tökkii Pyhällä klaanilla jo vähän selvemmin. Soundituotanto on möhlitty, Neumannin sanoista ei välillä saa selvää ja jotenkin musa ”ei potki” ollenkaan. Sanoitukset ovat kömpelömpiä. Soiton ja sanojen tunnelmat ovat välillä keskenään ristiriidassa – esimerkiksi tuossa mainitsemassasi nimibiisissä Quuppa vetää hillitöntä rumpubreikkiä Nipan laulettua ”…pyhiin pahvimajoihin”. Ylipäänsä ja kaikilla tasoilla Pyhästä klaanista paistaa väkinäisyys, yhdistelmä hämmennystä ja yliyrittämistä tilanteessa, kun suosiohuippu oli selvästi ohitettu, paljon oli uudesta levystä kiinni ja huimasti hyviä ideoita vuodatettu bändin edellisvuoden tuotantoon. Ei siis huono albumi – Popeda ei ole tämäntasoisesta levystä ikinä haaveillutkaan – mutta Dingo-tasolla väistämättä pikku lässähdys.
      (Luonnollisesti tämä ei ole absoluuttinen totuus, vaan oma mielipiteeni, joskin perusteltu sellainen. Jos löydät Pyhältä klaanilta minua enemmän nautittavaa, niin siitä vain!)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s