Suurennuslasin alla: Carole King

Yksille 1970-luku merkitsee progea, toisille discoa, kolmansille punkkia. Neljäs ryhmä korostaa heavymusan syntyä, viides muistaa purkkapopin ja kuudes glamrockin. Seitsemäs ryhmä paasaa poliittisesta laulusta, kahdeksannen mieleen on 1950-lukulaisen rockin (ja rockabillyn) renessanssi, yhdeksäs tykkää ehkä iskelmästä – tai alkuperäisestä hikisestä funkista. Mutta yksi aivan oleellinen ilmiö, joka ei sisälly edellisiin, on ns. singer-songwriterien eli laulaja-lauluntekijöiden esiinmarssi. Vai miltä kuulostavat nimet Neil Young, Joni Mitchell, Carly Simon, James Taylor, Jackson Browne ja Bruce Springsteen?

On vaikeaa kertoa yksiselitteisesti, mistä laulaja-lauluntekijäilmiö sai alkunsa. Ensiksikin on tunnustettava omia lauluja kirjoittaneiden folk-artistien, ennen muita Bob Dylanin vaikutus. Dylanin asemaa korostaa sekin, että hän murtautui ulos folklaulajan statuksesta – ensin rocklaulajaksi, sitten tyylilajien välissä puikkelehtivaksi kokeilijaksi ja yhdistelijäksi. Myös Joni Mitchell aloitti folk-artistina ja laajensi sittemmin skaalaansa. Toiset laulaja-lauluntekijät (tyyppiesimerkkinä Springsteen) vaikuttuivat nimenomaan Dylanin rockvaiheesta. Pelkästä Dylanin perinnöstä ei kuitenkaan ole kysymys. Esimerkiksi Simon & Garfunkelin lauluntekijäosapuoli Paul Simon ei ihaillut Dylania. Oma vaikutuksensa oli takuulla myös Donovanilla, joka nykyään jätetään liian usein huomiotta. Kaiken taustalla luuraa lisäksi jälleen The Beatles, vaikkei asia tulisi heti mieleen. Beatlesin marraskuussa 1968 ilmestynyt The Beatles eli White Album havaittiin nopeasti neljän laulaja-lauluntekijän levyksi bändilevyn sijaan. Eikä uudenlaisten, omaehtoisten sooloartistien esiinmarssia voinut olla noteeraamatta Woodstockissa elokuussa 1969.

Carole Kingin tarina on laulaja-lauluntekijätyylin yhteydessä aika erikoinen. Hän näet aloitti uransa jo 1950-luvun puolella – kirjoittamalla hittejä toisille artisteille. Yleensä silloisen puolison Gerry Goffinin kanssa tehdyt laulut soivat yhä kaikkialla – ellei alkuperäisinä niin myöhempinä cover-versioina. Paraatiesimerkeiksi käyvät Will You Love Me Tomorrow (The Shirelles 1960, myöhemmin mm. Roberta Flack ja Amy Winehouse), The Loco-Motion (Little Eva 1962, myöhemmin mm. Grand Funk Railroad ja Kylie Minogue) sekä hieman uudempi (You Make Me Feel Like) A Natural Woman (Aretha Franklin 1967, myöhemmin mm. Bonnie Tyler ja Mary J. Blige). Hänen kynänjälkeensä törmää myös The Byrdsin (klassikot Goin’ Back ja Wasn’t Born to Follow), The Monkeesin (klassikko Porpoise Song) ja peräti Strawberry Alarm Clockin levyillä. Itse Carole King levytteli vain satunnaisesti. Vuonna 1968 hänen kokoamansa The City -yhtye julkaisi albumin Now That Everything’s Been Said, jolla Carole lauloi melkein kaikki kappaleet. Vuosikymmenen vaihduttua Carole uskaltautui vihdoinkin kokeilemaan sooloartistin siipiään albumimitassa (Writer: Carole King, 1970). Mutta kummastakaan levystä ei tullut menestystä.

Helmikuussa 1971 Carole King julkaisi albumin Tapestry. Syystä tai toisesta levy istui täydellisesti USA:n postwoodstockilaiseen muudiin. Nyt päätä huimaavien psykedeelisten kokeilujen kausi oli päättynyt, ja aikuistuva hippisukupolvi etsi mielenrauhaa ihan tavallisesta arjesta. Tämä ei tarkoittanut sopeutumista konservatiiviseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan, vaan omaehtoista erilaista aloilleenasettumista. Soundtrackiksi kelpasivat mainiosti Carole Kingin maanläheiset folkpop-laulut. So Far Away ja Home Again kertoivat toisen ihmisen ikävästä, It’s Too Late ihmissuhteen päättymisestä, Where You Lead ja rockimpi I Feel the Earth Move positiivisista ihmissuhde-elämyksistä. Beautiful auttoi sosiaalisen kulttuurin pelisäännöissä, Way Over Yonder ja Smackwater Jack toimivat varovaisina avauksina hengellisyyden ja päivänpolitiikan suuntiin, You’ve Got a Friend oli kaunis laulu ikuisesta ja rajattomasta ystävyydestä. Fantasianomainen nimikappale katsoi tähänastista elämää jo taaksepäin, mikä poikkesi radikaalisti Dylanin 1960-luvulla lanseeraamasta iskulauseesta ”don’t look back”. Mukana oli myös Carolen omat tulkinnat A Natural Womanista ja Will You Love Me Tomorrow’sta. Tapestrystä tuli huippumenestys, jota myytiin Jenkkilässä miljoonittain jo ilmestymisvuonnaan – ja ajan saatossa klassikko, jolle koottiin menestyksekäs eri esittäjien tribuuttilevykin jo vuonna 1995.

Yhtäältä Carole Kingin 1970-luvun (ja 1980-luvun alun) tuotanto on melko yhtenäisesti hahmottuva kokonaisuus, jossa on useita huippuhetkiä ja pieniä huteja. Toisaalta sen voi nähdä historiakertomuksena, joka huipentuu jo alussa ja josta valtaosa on tulkittavissa joko vanhan toistoksi tai yritykseksi säilyttää tai uudelleenluoda vanha suosio. Itse en pidä jälkimmäisestä esitystavasta, sillä Tapestry ei historiallisesta ylivertaisuudestaan huolimatta ole minusta Carole Kingin paras albumi. Sen kunnian saa mieluummin Thoroughbred (1975), jolla harvinaisen korkeatasoinen sävelmateriaali yhdistyy poikkeuksellisen eläväiseen esitystapaan (kuulostaa kuin Carole laulaisi vokaaliosuudet soittaessaan!). Hyvä ja mielenkiintoinen levy on myös Fantasy (1973), joka on ajan tyyliin hieman progressiivinen, jopa sinfoninen kokonaisuus. Itse pidän lisäksi erityisen paljon vuonna 1978 ilmestyneestä, usein halveksitusta Welcome Home -albumista, jolla vuorottelevat Carolelle täysin uudet musiikilliset kokeilut ja hänen ikioma tunnistettava ja sydämeenkäypä tyylinsä. Moni Carole King -diggari tai -harrastaja päättäisi artistin klassisen kauden jo Thoroughbrediin, mutta itse jatkaisin sitä aina vuoteen 1982, jolloin ilmestyi One to One. Sitä seuraava Speeding Time (1983) on epäonninen yritys luoda syntikkapoppia, joskin laulunkirjoittaminen on yhä aika hyvää. Vuoden 1989 City Streets puolestaan on silkkaa ikävystyttävää AOR:ää, 1993 ilmestynyt Colour of Your Dreams vielä kiusallisempi kantrikokeilu ja 2000-luvun ainoa varsinainen albumi Love Makes the World jälleen hieman parempi, joskin epäolennainen platta.

Seuraavassa esittelen kymmenen mielestäni hienointa Carole Kingin soolotuotannon kappaletta vuosilta 1970–78:

10. Child of Mine (1970). ”Lainaa vain”, laulaisi Maarit tämän melodian. Kaunis laulu pienelle lapselle määrittelee jo aika lailla tyylillisesti sen, mitä Carolen musiikki tuli edustamaan. Esitys on varsin pienieleinen: rumpuja ei kuulla lainkaan ja bassoakin vain hetkittäin. Writer-albumilta on muitakin hyviä kappaleita, jopa hyvin erityylisiä keskenään, mutta Child of Mine on levyn helmi.

9. In the Name of Love (1977). Carolen kahdeksatta (tai yhdeksättä, jos piirrosfilmi Really Rosien soundtrack luetaan mukaan) albumia Simple Things ei voi pitää mitenkään onnistuneena kokonaisuutena. Levyn kaunein sävellys In the Name of Love on kuitenkin jo yksistään tutustumisen arvoinen. Lisäsävyä antaa huilu, jonka käyttö populäärimusiikissa on nykyään valitettavan unohdettua.

8. So Far Away (1971). Tapestryn vahvimpia valtteja on tasavahvuus – joskin siihen päästäkseen on sivuutettava lähes puolet kappaleista. So Far Awayn sijaan listalle voisi lähes yhtä hyvin päästä I Feel the Earth Move, It’s Too Late, Beautiful tai Tapestry. Päädyin tähän hillityn kauniiseen kappaleeseen, jonka säe ”doesn’t anybody stay in one place anymore” kiteyttänee aika täydellisesti, mikä levyssä vetosi 43 vuotta sitten amerikkalaiseen identiteettiään etsivään sukupolveen.

7. Been to Canaan (1972). Kuten Simple Things, myöskään vuonna 1972 julkaistu Rhymes & Reasons ei ole Carolen albumipinon vahvimpia valtteja. Sävelmät eivät aina pure ja kokonaisuus on sekava. Been to Canaan on kuitenkin suorastaan nannaa. Juutalaistaustainen Carole (oikealta sukunimeltään Klein) hyödyntää sanoituksessa ”luvatun maan” symboliikkaa, mutta toisin kuin kaikenlaisten sionistien, hänen luvattua maataan luonnehtivat tuli takassa ja oma rakas pitämässä hyvänä. Syysiltojen laulu.

6. Nightingale (1974). Vuonna 1974 Carole pääsi parin vuoden tauon jälkeen USA:n listaykköseksi varsin kansantajuisella albumilla Wrap Around Joy, jolta löytyivät hitit Jazzman ja Nightingale. Vaikka edellinen on ehkä jossakin mielessä vetävämpi, pidän enemmän jälkimmäisestä, jolla on rytmiä ja lauluiloa. Nightingale saattoi hyvinkin olla ensimmäinen Carole King -lempibiisini, kun tutustelin hänen tuotantoonsa 1990-luvun puolivälissä.

5. A Night This Side of Dying (1974). Vielä Nightingaleakin enemmän pidän Wrap Around Joyn B-siivun jälkipuoliskolle kätketystä helmestä A Night This Side of Dying, jonka pianoriffi on suorastaan fantastinen ja soinnuttelukin huipputasoa. Wrap Around Joy on hyvä levy, vaikka mukaan on eksynyt pari todellista hutia. Tutustumisen arvoisia ovat esimerkiksi You’re Something New ja The Best Is Yet to Come.

4. Ride the Music (1978). Tämän Welcome Home -albumin kakkosposken keskimmäisen raidan sijoittaminen Carolen tuotannon parhaimmistoon on hieman hankalaa. Siitä nimittäin puuttuvat kaikki ”uskottavat” piirteet. Sanoitus on naiivi, eikä kappale ole sen enempää koruton ja vähäeleinen kuin huippuammattimaisen sovitustaidon osoitus. Soinnutus on kuitenkin poskettoman hieno, 70-lukulaiset rytmikomppiratkaisut ilahduttavat korvaa ja erilaiset puhaltimet luovat upeita tunnelmia. Jotenkin sovituksesta ja toteutuksesta tulee sama fiilis kuin biisin nimestäkin: nämä ainekset vain sattuivat luonnollisesti sijoittumaan tässä kappaleessa näin. Huikeaa.

3. Brighter (1971). Joulunalusaikana 1971 Carole päätti vastata kysyntään tarjonnalla ja julkaisi uuden albumin, nimeltään Music, joka kipusi Tapestryn jälkimainingeissa jenkkien listaykköseksi. Albumi ei kuitenkaan ole samantasoinen kuin Tapestry, ja tämä myös huomattiin välittömästi. Silti on näköharha kuvitella, ettei Music olisi ihan mukava plätty. Kirkkaasti levyn hienoin kappale on minusta Brighter, joka muistuttaa Carolen 1960-luvulla eri artisteille kynäilemiä tarttuvia hittejä, mutta uudella ja ajanmukaisella meiningillä. Brother, Brother, Sweet Seasons ja Carpentersin coveroima It’s Going to Take Some Time ovat tunnetumpia (hyviä) albumiraitoja, mutta Brighter on paras.

2. We All Have to Be Alone (1975). Thoroughbrediltä olisi ollut tyrkyllä kärkikymmenikköön muitakin kappaleita (mm. Daughter of Light ja High Out of Time), mutta päätin antaa toisten levyjen sisällölle tilaisuuden. We All Have to Be Alone päihittää joka tapauksessa nuo edellä mainitut ”muut” kirkkaasti. Kantavan piano- ja kitarariffin yhdistelmä saa tuekseen niin hyvät soinnut, ettei sellaisista ole yksinkertaisuudestaan huolimatta ollut 1970-luvun jälkeen hajuakaan. Ja vaikka sanoitus on pessimistinen, se on vahvasti elämänmakuinen. We All Have to Be Alone on ”salattu” Carole King -klassikko, jota täytyy etsiä pintaa ja rantavesiä syvemmältä.

1. Only Love Is Real (1975). Makuasiat ovat makuasioita, vaikka niitä voikin usein perustella. Minä yritän nyt tehdä niin omalleni. Carole Kingin kokoelma-albumeilla on mukana paljon hyviä biisejä – So Far Awaytä, Nightingalea, Been to Canaania – mutta se kappale, joka lopulta istahti syvimmälle korvaani, on Thoroughbredin singlelohkaisu ja pikkuhitti Only Love Is Real. Kuten mainittua, Thoroughbred on mielestäni klassikkotason albumi, mutta sielläkin vain rakkauden totuudellisuus pitää pintansa. Klassinen Carole King -melodia, yksi hänen kaikkien aikojen parhaista sanoituksistaan (mikä ei ole aivan vähän), yhä folkpohjaiseen laulaja-lauluntekijätyyliin perustuva sovitus mutta lisänä pienenpieniä muistumia 60-luvun psykedeliakaudelta (lisäkuunneltavaa: Joni Mitchellin samanvuotinen albumi The Hissing of Summer Lawns). Klassikko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s