Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #1: Stevie Wonder’s Journey Through the Secret Life of Plants

Kun artikkelisarja on nimetty näin pompöösin itsetietoisesti, voi tuntua hölmöltä, että se alkaa Stevie Wonderin albumin esittelyllä. Yleispiirteiset historiankirjat kertovat, että Stevie nousi huipulle jo 1960-luvulla lapsi-ihmeenä ja hänen suosionsa kesti niin äänenmurroksen kuin julistautumisen vapaaksi levy-yhtiö Motownin tuotantotiimeistä. 1970-luvulla hänen kokeelliset soul-levynsä herättivät kunnioitusta, 1980-luvulla mainstream-hitti I Just Called to Say I Love You myös tuntuvia inhonväristyksiä. Pikku hiljaa Stevie katosi päivän popin valtavirrasta ja muuttui soulin klassikoksi ja legendaksi. Menikö oikein?

Eipä ihan. Voisi kyllä olettaa, että vuonna 1979 Stevie Wonder oli uransa huipulla. Kolme vuotta oli kulunut klassikkoalbumista Songs in the Key of Life, ja seuraavana vuonna (ts. 1980) ilmestynyt varsin tanssittava Hotter Than July -albumi poiki tunnetut hitit Master Blaster ja Happy Birthday. Klassikko- tai hittilevyn sijaan Stevie kuitenkin julkaisi vuonna 1979 todellisen kummajaisen Stevie Wonder’s Journey Through the Secret Life of Plants, joka oli rakennettu kasvien salaisesta elämästä kertovan dokumenttielokuvan soundtrack-musiikin ympärille. Aihe saattaa kuulostaa new age -hörhöilyltä, ja mikä vielä oudompaa: sellaista on myös levyn musiikki. Kriitikot leimasivat albumin joko pelkäksi soundtrackiksi – ja sellaisenaan välityöksi (suuri yleisö ei tietenkään koskaan nähnyt The Secret Life of Plants -filmiä) – tai selkeäksi epäonnistumiseksi Stevien uralla. Näin ollen kyseessä on hyljeksitty ja nykyään myös hiukan tuntematon tai unohdettu levy, vaikka se aikanaan käväisikin lähellä jenkkien listakärkeä ja bossanovamaisesta Send One Your Lovesta muodostui jonkinmoinen hitti.

Onko Journey Through the Secret Life of Plants sitten hyvä albumi? Tämän kirjoittajan mielestä kyllä – loistava albumi. Samalla se kuitenkin on epätasainen ja hämmentävä levy eikä missään tapauksessa sellainen levy, mitä Wonderin uraa tuntemattomalle uskaltaisi ensin suositella – ellei tämä satu olemaan new age -hörhö. On kuvaavaa, ettei Stevie laula levyn ensimmäisen 13 minuutin ja 20 sekunnin aikana tavuakaan eikä useimpien kappaleiden tyyli mahdu soul-käsitteen alle millään konstilla. Albumi on kaikissa fyysisissä formaateissa tupla, mutta edes kohtalaisen tavanomaista Stevie Wonder -musiikkia löytyy kahdeksan melko keskimittaisen kappaleen verran. Attribuutti ”kohtalainen” on tässäkin paikallaan, sillä mukaan lukeutuvat muun muassa kasvin näkökulmasta hyräilty ja hymisty Power Flower (”flower power, power flower / flower power, power of love” – huom. vuosiluku todella 1979, ei 1967!), kasville suunnattu rakkauslaulu Outside My Window, ex-vaimo Syreetan sanoittama ja laulama Come Back as a Flower (pianoballadi jälleensyntymisestä kukkana!) sekä heikonpuoleisesti äänitetty live-esitys A Seed’s a Star & Tree Medley.

Okei, jos tavanomaiset biisit ovat sellaisia kuin edellä mainitut, mitä muu levyllä kuultava musiikki sitten on? Lyhyesti: paljon keskenään täysin erilaisia instrumentaaleja, hieman jazzviihdettä, afroetnoa, 8-minuuttinen oikeasti tylsä diskobiisi ja kaikenlaista temaattista, albumin yhteen sitovaa tilkettä. Tämä kuvaus antaa tietysti vaikutelman, että Journey Through the Secret Life of Plantsilla on paljon täytebiisejä, mutta niinkään ei ole. Edellä mainittu ylipitkä Race Babbling on ainoa kappale, jonka voi jättää yhdelle testikuuntelulle. Paljon kertoo se, että yksi levyn turhimmista kappaleista on nimibiisi. The Secret Life of Plants -sävellys on albumikokonaisuuden kantavia teemoja, mutta kun sen vokaaliversio vihdoin tulee, teema on kuulijalle jo puhkituttu ja kuulostaa toimivan yllättävän vaikeasti sanoitettuna ja laulettuna.

On siis selvää, että Journey Through the Secret Life of Plants on kaikkea muuta kuin täydellinen levy. Sen sijaan esimerkiksi Innervisionsilla (1973) ei ole yhtään heikkoa biisiä. Miksi edellinen sitten on minusta jälkimmäistä parempi? Mielestäni tätä levyä ei pidä edes yrittää arvioida samalla asteikolla kuin Stevien vuosien 1972–74 albumeja. Beatlesin valkoinen tupla eli The Beatles (1968) ei pärjää Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandille likimainkaan, jos mittariksi asetetaan kappaleiden keskimääräinen taso, mutta musiikin määrä ja hapuilevan kokonaisuuden outo psykologinen viehätys tekevät siitä täysin samanveroisen. Stevie Wonder’s Journey Through the Secret Life of Plants on häkellyttävä, uskalias kokeilu sellaisessa uranvaiheessa, jossa melkein kuka hyvänsä muu olisi ajatellut levymyyntiä ja lähtenyt varmistelemaan. Välillä mennään metsään, mutta siellähän ne kasvitkin viihtyvät. Lopputulos on yksi kiehtovimmista, mitä tämä kynäilijä on kohdannut. Suosittelen lämpimästi ennakkoluulottomille kuulijoille – ja varsinkin ennakkoluuloisille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s