Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #10: Reveal

Yhdysvaltalainen, vuonna 1980 perustettu ja 2011 hajonnut rock-mammutti R.E.M. julkaisi klassisimman albuminsa Automatic for the People jo syksyllä 1992. Sen menestystä ja suitsutusta seurasi puolen vuosikymmenen hämmennys, jonka aikana ilmestyivät hiukan hukassa olleet levyt Monster ja New Adventures in Hi-Fi. Samaan kauteen kuuluu osittain vielä vuoden 1998 Up-albumi, joka oli kuitenkin selvästi löytämässä uutta juonta. Kappaleessa Hope kuultiin silkkaa indie-konepoppia, At My Most Beautiful oli kaunis ja taidokas Beach Boys -pastissi, hitti Daysleeper olisi kelvannut sellaisenaan Automatic for the Peoplelle. Up ei ole kovin arvostettu levy, mutta omissa papereissani se on aika lailla Automaticin veroinen.

Keväällä 2001 R.E.M. julkaisi kahdennentoista albuminsa otsikolla Reveal. Sen musiikki rakentui samalle pohjalle kuin Upin, mutta tasapainottuneesti. Singlestä Imitation of Life tuli melkoinen hitti, ja myös All the Way to Reno (You’re Gonna Be a Star) soi tiheään radiossa. Muistan levyn saaneen kehuvia arvioita kotimaan mediassa. Kohtalaisia kehuja se keräsi omassakin lähipiirissäni – joskin eräänä baari-iltana väiteltiin, onko Reveal parempi kuin Automatic for the People. Jäin yksin puolustaessani edellistä. Minulla oli Revealin paremmuudelle vankka perustelu: Automatic oli juuttunut 1980-lukulaiseen soundipolitiikkaan ja tuotantotapaan. Nyt oli sen sijaan uusi aikakausi ja uusi maailma. On totta, että Reveal oli vuonna 2001 erittäin ajanmukaiselta kuulostava kiekko. Se alkoi kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin kuulostaa vanhalta maailmalta – toisin sanoen 1990-luvulta. Uusi vuosituhat, tai ehkä syyskuun 11. päivän 2001 jälkeinen maailma, heitti synteettisen neopsykedelian triphopahtavine koneäänineen johonkin samaan läjään lounge-estetiikan ja punk-naivismin kanssa maatumaan. Siinä todellisuudessa varhaisemman R.E.M:n perinteinen bändisoitanta koettiin taas ”rehelliseksi” ja ”maanläheiseksi”.

Nykyään Automatic for the Peoplen jälkeisistä levyistä on New Adventures in Hi-Fi ainoa, joka on kerännyt arvostusta. Reveal sen sijaan on juuttunut arvostuskuoppaan: ei niin paha kuin vuoden 2004 Around the Sun (joka on omaankin korvaani vaisua meininkiä), mutta pahasti sinnepäin. Tämä on sääli, sillä tyyli- ja soundipiirteistä riippumatta Reveal on tänäkin päivänä varsin pätevä albumi. On makuasia, kummasta tykkää enemmän, tästä vai Automatic for the Peoplesta – jälkimmäisen paremmuutta ei voi perustella mitenkään aukottomasti tai objektiivisesti. Joka tapauksessa on selvää, että Reveal on erilainen. Jos sitä yrittää arvioida Automaticin tai vaikkapa Life’s Rich Pageantin (1986) säännöillä, on vain loogista, ettei se pärjää vertailussa. Aliarvostetun taideteoksen tunnistaa aina siitä, ettei teosta arvioida omalta pohjaltaan. Ei Picassokaan yrittänyt myöhäisellä neoekspressionistisella kaudellaan tehdä uutta Guernicaa tai Avignonin naisia.

Reveal käynnistyy vetävällä The Liftingillä, joka on Imitation of Lifen ohella levyn ainoa nopea biisi. Missä jälkimmäinen on kuitenkin sangen klassinen R.E.M.-hitti, on edellinen sovitettu enemmän leijuvan neopsykedelian suuntaan. I’ve Been High jatkaa samaa fiilistä hitaammin ja tunnelmoivammin. Vetävän All the Way to Renon jälkeen saamme synkempää ja tylympää Remmiä She Just Wants to Ben muodossa. Biisi on oikein hyvä, mutta sitä seuraavat Disappear ja Saturn Return jäävät selvästi täyteraidoiksi. Beat a Drum on kuin kahden ensimmäisen kappaleen unelias risteytys, mutta tarpeeksi nätti nostaakseen käyrää. Imitation of Lifea seuraa taiteellinen huippukohta, Summer Turns to High, jonka olisin hyvinkin valmis valitsemaan R.E.M:n uran upeimmaksi kappaleeksi. Nytkin liikutaan lähellä Beach Boysia, mutta pastissin sijaan Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills ovat luoneet selvästi oman kunnianhimoisen hybridinsä. Chorus and the Ring ja kolmanneksi singleksi napattu I’ll Take the Rain säilyttävät hyvän tason olematta itsessään mitään merkkiteoksia. Päätöspalaa Beachball voi sen sijaan kutsua sellaiseksi. Jos albumin kokonaistunnelma täytyisi pelkistää yhteen kappaleeseen, ilman että noukitaan väen vängällä paras biisi, valinta voisi hyvinkin olla Beachball, jossa melankolia ja onnellisuus kietoutuvat yhteen kummallisella ja kauniilla tavalla.

On siis ihan selvää, ettei Revealilla soita ”rehellinen ja maanläheinen rokkibändi”. Sitä vain korostaa tosiseikka, että bändin alkuperäinen ja pitkäaikainen rumpali Bill Berry oli tässä vaiheessa jo eronnut bändistä, eikä tilalle ollut varsinaisesti hankittu ketään (kiertueilla, ja osin levyillä, rumpuja kolisteli Joey Waronker). Mistä R.E.M. sitten nappasi toisensuuntaiset vaikutteensa? Olisi täysin hölmöä ajatella, että rumpukoneet ja synat olisi ideatasolla napattu aikakauden pintapophiteistä. Yksi, kenties yllättävä, selkeä vaikutin on Radiohead. Reveal ilmestyi samoihin aikoihin kuin Amnesiac, ja Michael Stipe oli tiettävästi ystävystynyt Thom Yorken kanssa. Kuitenkin Revealilta puuttuu kaikille klassisen kauden (1995–2001) Radiohead-albumeille tyypillinen ”häiritsevien” äänensävyjen käyttö. Äkäisimpiä kriitikoita tämä nimenomaan ärsyttää, itseäni se miellyttää. Oli miten oli, R.E.M. vuosimallia 2001 kuulostaa yhä hidastempoisuudessaan ja leijuvuudessaankin sykkivältä ja elävältä. Reveal on yllättävä ilmestys sille, joka odottaa vaisua innottomuutta, mutta pitää korvansa ja tajuntansa auki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s