Hankalat levytapaukset #3: Red

Robert Frippin kipparoima King Crimson on yksi progressiivisen rockin arvostetuimpia yhtyeitä. Itse en vaivautunut mainitsemaan yhtään Crimso-albumia kokoamassani vaihtoehtoisessa progeoppaassa, mikä kavaltaa, etten itse pidä sitä samantasoisena bändinä kuin esimerkiksi Pink Floyd, Procol Harum, Yes tai kotomainen Wigwam. Olen kuitenkin tuntenut lukuisia musafriikkejä, joille proge on jotakuinkin yhtä kuin King Crimson. Bändi oli aktiivinen vuodet 1969–74, minkä jälkeen kului vuosikausia, ennen kuin Robert Fripp aktivoi nimikkeensä uudelleen. Vuosien 1981–84 King Crimsoniin (uudemmista inkarnaatioista puhumattakaan) en ole vaivautunut perehtymään. On helppo huomata, että Fripp oli 80-luvun Crimson ainoa alkuperäisjäsen ja toinen ylipäänsä aiemmin Crimsossa soittanut muusikko (Bill Bruford) oli sitäkin ennen ehtinyt vaikuttaa Yesissä. Koska en ole Robert Fripp -fani, olen kiinnostuneempi progevuosista kuin hänestä itsestään. Niinpä King Crimson tarkoittaa minulle toistaiseksi vuosia 1969–74.

King Crimsonin arvostetuin albumi on ensimmäinen, In the Court of the Crimson King (1969), jota eräät yltiöpäät pitävät kaikkien aikojen ensimmäisenä progealbumina. Väittämä on täysin päätön. In the Court… oli toki aivan läpeensä progea, mikä erottaa sen useimmista edeltäjistään. Minusta ensimmäinen progelevy oli The Beach Boysin alkuaan ilmestymätön Smile (1966–67), mutta ilman sitäkin progressiivisia vesiä oli ehditty kahlata siellä täällä – Moody Bluesista Jethro Tulliin. Kaikesta huolimatta on myönnettävä, että In the Court of the Crimson King on melko pätevä siirtymälevy psykedelian ja progen välillä. Albumin luonne on selvästi enemmän progressiivinen kuin psykedeelinen, mikä vuonna 1969 oli vielä harvinaista. In the Court… edustaa myös aitoa progressiivista musiikkia sikäli, että sen missio oli edelleen ilmiselvästi muuttaa koko todellisuus, ei vain musiikkikulttuuri – saati lokeroida itsensä vallitsevaan musiikkikulttuuriin, mikä Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ja Pink Floydin The Dark Side of the Moonin (molemmat 1973) jälkeen tuntui olevan progen valtaidea. Tämä ei tietenkään koske valaistuneimpia sen jälkeen ilmestyneitä progeteoksia, kuten Wigwamin Beingiä (1974).

King Crimsonin Red julkaistiin myös vuonna 1974. Ajankohta sinänsä ei tietenkään riitä luokittamaan albumia pelkäksi genrekarsinan syventäjäksi – varsinkaan, kun Crimso ei valtaosin tehnyt muiden luokittamaa genremusaa vaan ihan omaa juttuaan. Ikävä kyllä Crimso, tai ehkä nimenomaan Fripp, tykkäsi syventää tuota ikiomaa juttuaan albumi albumilta syvemmälle – negatiivisessa mielessä. In the Court of the Crimson Kingin jälkeen ilmestyneet In the Wake of Poseidon, Lizard ja Islands (1970–71) olivat vielä tämän kirjoittajan korvissa pääosin ihan kohtalaisia levyjä, mutta mitä pidemmälle historia eteni, sitä enemmän levyjen sisältö alkoi jakautua oikein hyvään ja kiusallisen huonoon. Moni ei tietenkään pidä minun huonoani itse huonona, koska kyse oli disharmoniaa ja ’noisea’ innovoineesta musiikista ja sellainen on tietysti omalla tavallaan edistyksellistä (engl. ’progressive’). Alkuvuodesta 1973 ilmestyneellä Larks’ Tongues in Aspic -albumilla minun ”huononi” pääsi voitolle, ja tämä koski myös seuraajaansa Starless Bible and Blackia (maaliskuu 1974). Niitä selvästi arvostetumpi – Crimson toiseksi arvostetuin levy – on kauden päättävä Red, jonka bändi sai ulos vielä syksyn 1974 aikana.

Ei voi mitään, mutta minusta Red ei vain ole hyvää musiikkia, vaikka olisikin edistyksellinen pläjäys. Erityisesti Providence-biisi on korvissani silkkaa ajanhukkaa. Fallen Angel on kyllä ihan oikeasti mukava kuusiminuuttinen musiikkituokio, mutta erinäisistä syistä (disharmonia/’noise’, kappaleiden ylipituus) se jää ainoaksi tuokioksi, josta mitenkään nautin. Minusta musiikin oleellisin sisältö on siis edelleen kuuntelijan kyky nauttia siitä tavalla tai toisella; ja vaikka onkin olemassa musiikkia, josta en itse nauti mutta ymmärrän jonkun toisen ilmiselvästi nauttivan, liian iso osa Redistä ei edes ole sellaista musiikkia. Yleinen näkemys on sitä mieltä, että Redin myötä Robert Fripp tai King Crimson sai missionsa täytetyksi ja vetäytyi bisneksestä uusia haasteita varten. En malta olla ajattelematta, että asia saattoi olla ihan päinvastoin: Fripp alitajuisesti ymmärsi, ettei tämä linja tuota enää oikeasti hyviä levyjä, joten King Crimson sai jäädä. David Bowie ja Brian Eno olivat hänen uusia yhteistyökumppaneitaan. Ei hassumpi valinta – paitsi, että 1970-luvun jälkipuoliskon paras ja tähdellisin musiikki tehtiin aivan muualla.

Redi