Progressiivinen pop

Progesta eli progressiivisesta rockista on kirjoitettu paljon opuksia ja blogitekstejä. On olemassa iso joukko ihmisiä, joiden mielestä proge (tässä ”varsinaisessa” merkityksessä) on sekä korkeatasoisin että uskottavin musiikin tai ainakin populäärimusiikin laji. Progeen liittyvät usein loistelias soittotaito, klassista musiikkia lähenevä teemojen kehittelykyky ja musiikillisten raja-aitojen rikkominen. Toisaalta progressiivinen rock on myös rockia. Maskuliinisessa katu-uskottavuuskulttuurissa isot volyymit ja nopeat tempot pysyvät kunniassa. Nämä asiat huomioiden ei ole ihme, että jotkin proge-eepokset – esimerkkeinä Pink Floydin The Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here, King Crimsonin In the Court of the Crimson King ja Yesin Close to the Edge – sijoittuvat aina kärkipäähän, kun musaharrastajat listaavat kaikkien aikojen albumeja. Kokonaan toista lähtökohtaa musiikintarkasteluun edustavat tarttuvat melodiat, hyräiltävyys ja helppo yhteisöllinen jaettavuus. Se on poppia.

Vai onko näin sittenkään? Voiko populäärimusiikin tosiaan jakaa jyrkästi kahtia vakavasti otettavaan progressiiviseen ja kevyesti otettavaan viihteelliseen kamaan? Edes siinä tapauksessa, että punkrock ja vastaavat ilmiöt on sivuutettu? Kuinkas sen The Beatlesin kanssa oli – eikö se tehnyt tarttuvia, hyräiltäviä melodioita, jotka oli helppo jakaa yhteisöllisesti, mutta joissa silti oli jotain vakavasti otettavaa ja progressiivista? Progen tosiaan usein katsotaan lähteneen Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumista (1967) ja eräistä muista saman vuoden levytyksistä. Osa Kers. Pippurin edistyksellisestä sisällöstä oli kuitenkin ihan muuta kuin rockia. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi The Moody Bluesin teema-albumi Days of Future Passed, jota pidetään monissa piireissä ensimmäisenä oikeana progelevynä. Rockia ei levyltä silti löydy kuin hetkittäin. Täytyy siis tunnustaa, että progressiivisessa populäärimusiikissa alkoi jo tätä kirjoitettaessa puoli vuosisataa takaperin selkeä juonne, jota ei voi nimittää rockiksi – eikä toisaalta jazziksi (jazz-rock oli kyllä myös oma oleellinen juonteensa, johon lienee paikallaan palailla joskus myöhemmin).

Progressiivinen pop ei ollut Moody Bluesin idea, se palautuu Beatlesin lisäksi The Beach Boysiin (Pet Sounds -albumilla 1966 oli jo teemallisuutta ja taiteellista kunnianhimoa), Yardbirdsiin (tsekkaa bändin vuoden 1965 singlet!) ja jopa klassikkohörhötuottajien Phil Spectorin ja Joe Meekin äänikokeiluihin. Days of Future Passed oli kuitenkin täysiverinen albumimittainen kokeilu sinfoniaorkestereineen, joten siitä on hyvä aloittaa. Yhtyeen seuraava, pelkällä bändikokoonpanolla tehty In Search of the Lost Chord (1968) assosioituu päässäni enemmänkin hippiajan tyypilliseen psykedeliaan ja sitä seuraava On the Threshold of a Dream (1969) on näiden näkemysten synteesi. Tunnistettavan Moodies-musan kyllä löytää kaikilta näiltä levyiltä. Psykedeliatrendi alkoi kuitenkin hiipua, ja niinpä seuraavilla albumeilla To Our Children’s Children’s Children, A Question of Balance, Every Good Boy Deserves Favour ja Seventh Sojourn (1969–72) Moody Bluesin progressiivinen pop pääsi loistamaan oikein kunnolla. Kunnianhimoa on siinä missä progerockbändeilläkin, mutta soundit ovat pehmeämpiä ja melodiat perinteisessä mielessä pikkunätimpiä. Suosittelen lämpimästi tutustumista kaikkiin Moodiesin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun levyihin.

The Moody Blues – The Land of Make-Believe (1972)

Jotkut musahistorioitsijat luokittelevat ”Canterburyn” tai ”Canterbury Scenen” tyylilajiksi tyylilajin sisällä. Minusta se on pelkkä skene – Zappa-vaikutteinen The Soft Machine on korvissani ihan eri musaa kuin helpommin avautuva Caravan. Jälkimmäisen nimikkodebyytti (1968) on Moody Bluesin samanvuotisen levyn tavoin lähinnä psykedeliaa, mutta 1970 ilmestynyt jännäniminen If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You jo aika progea. Ja kappas: siellähän on nättejä melodioita ja harmonioita, rakenteelliset kikkailut eivät mene överiksi ja sounditkin ovat miellyttävät eivätkä häiritsevät. In the Land of Grey and Pinkistä (1971) alkaen Caravan koetti erotella levyillään perinteisemmät kappaleet ja kokeilevat sävelteokset eri karsinoihin. Hyvää progressiivista poppia niiltä kyllä löytyy – esimerkkeinä Love to Love You (1971) ja Show of Our Lives (1975). Vuonna 1976 maailmaan putkahtanut Blind Dog at St. Dunstans ei ole Karavaanin arvostetuin plätty, mutta itselleni se on kaikkein tasapainoisin ja sisältänee myös definitiivisen progepopbiisin bändin tuotannossa, nimeltään All the Way. Kuriositeettina mainitsen, että tämän levyn valmistuttua Caravan soitti myös Saarijärven juhannusfestareilla, joista Jukka Nousiaisen Jytäkesä-76 kertoo, vaikkei mainitse nimeltä.

Vuonna 1968 ehätti levyttämään myös edellisten tavoin Englannista ponnistanut Barclay James Harvest, joskin vain singlemuodossa. Sekin aloitti psykedeliakuvioista, mutta ensimmäiset 1970-luvun alussa julkaistut albumit ovat jo tosi progea. Barclay James Harvestin missiona oli klassisen musiikin ja rockin naittaminen, mutta tasapaino jäi uupumaan. Tähän nähden on aika jees kuunnella Everyone Is Everybody Else -albumia (1974), jolla yhtyeen äänimaailma on yhtäkkiä rauhoittunut. Siis ilmiselvää progressiivista poppia, jonka ykkösvertailukohta lienee Moody Blues. Muuan kriitikko kutsuikin bändiä nimellä ”poor man’s Moody Blues”, mistä ilahtuneena BJH väsäsi samannimisen, aika klassisen ja tosi hyvän biisin levylleen Gone to Earth (1977) – jonka itse nimittäisin bändin parhaaksi. Suositeltavia ovat myös Time Honoured Ghosts (1975), Octoberon (1976) ja XII (1978). Hyviä melodioita, loistavia harmonioita (malliin Crosby, Stills & Nash) ja jylhiä äänimaisemia.

Barclay James Harvest – Fiction: The Streets of San Francisco (1978)

Barclay Jamesilla pilkahteli tosiaan silloin tällöin huumorintajua. Englannissa aloittaneella, mutta myöhemmin Jenkkilään emigroituneella Supertrampilla se näkyi ja kuului. Tämänkin bändin ensilevy ilmestyi 1970. Kaksi ensimmäistä Supertramp-kiekkoa ovat nekin aika lähellä progepoppia, psykedeliaan ja muihin hippikujeisiin yhdistyneinä, mutta 1974 julkaistu Crime of the Century on selvästi eri hybridi. Studiotyö on poikkeuksellisen taitavaa, ja kikkailu biisirakenteilla ja kuulijan ennakko-odotuksilla tuo mieleen 10cc:n. Sitä seuranneet Crisis? What Crisis? (1975), Even in the Quietest Moments (1977) ja Breakfast in America (1979) ovat mielestäni vielä parempia levyjä. Eräs ystävä kysyi Breakfastia kuunneltaessa, onko tämä greatest hits. Niin muuten, sen 10cc:nkin voisi mainita tässä yhteydessä, vaikkei se kuulukaan omiin lempibändeihini (Deceptive Bends -albumi vm. -77 on kyllä sangen pätevä). Tunnetko seventies-klassikon I’m Not in Love? Se on 10cc:tä.

Electric Light Orchestra on tietysti tuttu nimi. ELO:n neljä ensimmäistä levyä sujahtavat kepeästi progen piiriin siirtyen pikku hiljaa kohti sinfonista rockia. Vuosina 1975–77 ELO kuitenkin teki todella onnistuneita ja ihan klassisia levyjä, joiden tyyliä voisi kuvailla progressiiviseksi popiksi siinä, missä sinfoniseksi rockiksikin. Muutos aiempaan on siinä, että jatkuvan kokeellisuuden ja edistyksellisyyden näyttämisen sijaan levyillä on tarttuvia ja toimivia melodioita loistavasti sovitettuna. Face the Musicilla kummittelee vielä vanhoja progehaamuja, A New World Record taas menee välillä ihan popiksi (toki hyvin tehtynä) ja Out of the Blue yhdistää kahden edeltäjän parhaat piirteet – albumiformaattikin on tupla. Tunnetko Mr. Blue Sky -klassikon? Se on Out of the Bluella. Kuuntelemaan siitä, koko levy! Hus!

Electric Light Orchestra – Starlight (1977)

Progen mahtiaikana 1970-luvun puolivälissä teemalliset albumit olivat suurta muotia. Yksi sellainen on Tales of Mystery and Imagination, alaotsikolla ”Edgar Allan Poe”. Se oli Pink Floydiakin studiossa äänittäneen englantilaisen äänittäjä-tuottaja Alan Parsonsin projekti, mistä lipsahti puolivahingossa bändinnimi – The Alan Parsons Project. Koska levystä tuli niin suosittu, Parsons ja vakkarityötoverinsa Eric Woolfson alkoivat tehdä jatkoksi hieman kevyempiä teemalevyjä. 1970-luvun loppuvuosina ilmestyivät I Robot, Pyramid ja Eve. Kaikki näistä ovat suositeltavaa progressiivista poppia, jossa avainsanoja ovat mystiikka ja soundituotanto. Minusta Alan Parsons Project teki kuitenkin parhaat levynsä 1980-luvun alkuvuosina. The Turn of the Friendly Card (1980) ja erityisesti Eye in the Sky (1982) kuuluvat levyhyllyyn, jos tämä musiikinlaji kiinnostelee.

Myös Manfred Mann’s Earth Band oli aiemmin 1970-luvulla aika ”vakavasti otettava” progebändi. (Vähän taustaa sulkumerkeissä: Manfred Mann on se kosketinsoitintaiteilija, jonka nimeä kantanut bändi teki 60-luvulla solkenaan hittejä – mm. Do Wah Diddy Diddy, Pretty Flamingo, Semi-Detached Suburban Mr. James, My Name Is Jack ja Dylanin Mighty Quinn.) 1976 ilmestynyt The Roaring Silence -albumi käy hyvänä esimerkkinä musiikista, joka täyttää progen tunnusmerkit, mutta joka ei eristäydy omaan progeuniversumiinsa – mikäli tunnet MMEB:n hittiversion kappaleesta Blinded by the Light (jonka kirjoitti alun perin Bruce Springsteen), no, se on tällä levyllä. Roaring Silencen jälkeen MMEB:n kohdalla on vaikeampi puhua progesta, mutta albumit Watch (1978), Angel Station (1979) ja Chance (1980) soveltuvatkin paremmin progressiivisen popin kategoriaan. Soitto on toki raskaampaa ja meininki radioystävällisempää kuin Moody Bluesilla ja Barclay Jamesilla, mutta vertauksia ELO:n ja Alan Parsons Projectin suuntaan ei voi välttää.

Kaikki edellä listatut progepopnimet ovat vaikuttaneet Englannissa. Kuinkas muu maailma? Proge tietysti oli yleismaailmallinen ilmiö, mutta kun muiden maiden musaa (pois lukien USA) tunnetaan yleensäkin heikommin, jäävät populäärimmät hybridit arvostetumpien true-progeilijoiden varjoon. Mutta kyllä Suomessakin osattiin. Progressiivisen popin sävyjä löytyy sieltä täältä pitkin 1970-luvun alkupuolta – Pekka Strengiltä, jopa Hectorilta. Näissä tapauksissa on kuitenkin läsnä kolmas osapuoli eli folk. Wigwamilla oli selvä progeidentiteetti koko 70-lukulaisen olemassaolonsa ajan, mutta ”progressiivinen rock” -perustägin rinnalla voisi kulkea vuoteen 1974 asti ”jazz-rock” ja siitä eteenpäin – hyvinkin – ”progressiivinen pop”. Kyse on levyistä Nuclear Nightclub, Lucky Golden Stripes and Starpose ja Dark Album (1975–77), joiden kylkeen voisi vielä liittää tarttuvan Tramdriver-singlen. Ehkä turhan voimakas progeidentiteetti oli syynä siihen, etteivät Wigut löytäneet paikkaa vuoden 1977 jälkeisestä kulttuurista ja hajosivat?

Wigwam – Tramdriver (1975)

Progressiivinen pop kyllä porskutti. Vuonna 1978 The Moody Blues teki paluun. Tosin bändin keulahahmojen, Justin Haywardin ja John Lodgen yhteinen Blue Jays -albumi oli ilmestynyt 1975 (tämä levy olisi kiva omistaa – EDIT: Nytpäs omistan, ja ihan hyvä levy on!), mutta nyt saatiin levyhyllyihin uusi ihan oikea Moodies-albumi Octave. Levyä on turhaan mollattu, kyllä se on varsin hyvä. Driftwood on erityinen tärppibiisi. Vajaat kolme vuotta myöhemmin (hieman uusiutuneella miehistöllä) julkaistu Long Distance Voyager on minusta kuitenkin vielä parempi plätty. Musiikki on lempeää, melodiat iskostuvat mukavasti päähän, mutta kunnianhimoakin yhä löytyy. Levyä myös myytiin ihan rutosti. Kuka käski meidät muistamaan 80-luvun alusta lähinnä post-punkin ja syntikkapopin? Uusia, yleisölle hyvin kelvanneita levyjä tekivät samana vuonna myös Barclay James Harvest ja ELO – jälkimmäisen Time on kyllä uusiaaltovaikutteinen, mutta ilmiselvä paluu progressiiviseen poppiin parin kevyemmän levytyksen jälkeen. BJH puolestaan oli vetänyt vuonna 1980 Berliinissä neljännesmiljoonan kuulijoita omaan ulkoilmakonserttiinsa, jonka äänite julkaistiin vinyylillä 1982. Kyllä kelpasi.

Lopuksi ”kaikki päättyy aikanaan” -osasto: viimeinen suuri progepopvuosi oli 1983, jolloin ilmestyivät Moody Bluesin The Present, Barclay James Harvestin Ring of Changes ja ELO:n Secret Messages (joka tosin oli typistetty aiotusta maukkaasta tupla-albumista paljon ohuemmaksi yksöislevyksi). Vanhat progehirmut Yes ja Genesis olivat myös tähän mennessä popularisoineet tyyliään ja julkaisivat uudet hyvin kaupaksi käyneet levyt, joiden sisällöstä osaa voisi nimittää progressiiviseksi popiksi (tärppejä: Genesis – That’s All, Yes – It Can Happen tai vaikka Owner of a Lonely Heart). Alan Parsons Projectin seuraavanvuotinen Ammonia Avenue lukeutuu vielä samaan kauteen, mutta sen jälkeen mentiin jo syvemmälle kasarin perusvaltavirtaan. Kyllä progressiivista poppia on tehty myöhemminkin – esimerkiksi tanskalaisen Mew’n tuotannosta sitä on iso osa. Mutta se edustaa eri ympäristöä, eri sukupolvea, eri juttua musahistoriassa.

Mainokset